Juno Dawson – Mallikappale (2020)

En ole täysin varma, mistä johtui tämän kirjan hidas lukeminen. Siitä, että kuuntelin sen äänikirjana ja sen vuoksi jouduin aina silloin tällöin jättämään sen kesken. Vai oliko aiheella ja teemoilla ja niiden vakavuudella enemmän tekemistä asian kanssa. Oli niin tai näin, on Mallikappale -teoksen lukeminen varsin pysäyttävä kokemus. Vaikken olekaan itse henkilökohtaisesti kovin kiinnostunut mallimaailmasta tai mistään siihen liittyvästä, sain tästä uutta näkökulmaa asioihin, joita olen joskus tullut pohtineeksi. Jos joskus tulet lukeneeksi tämän kirjan, toivon, että koet samanlaisia oivalluksia ja saat uutta informaatiota asioista sekä ilmiöistä.

Kirjassa kuvitteellinen henkilöhahmo, Jana Novak, päätyy tekemään mallintöitä brittiläiselle mallitoimistolle sen jälkeen, kun kykyjenetsijä on hänet nähnyt paikallisessa huvipuistossa. Jana on hyvin häkeltynyt saamastaan tarjouksesta ja huomiosta, onhan hän omasta mielestään kovin nuori. 16-vuotias Jana kuitenkin päättää ottaa tarjouksen vastaan. Ensi alkuun asiat sujuvat hyvin olosuhteisiin nähden. Jana pystyy hoitamaan opiskeluaan ja tekemään mallintöitä saman aikaisesti sekä tapaamaan ystäviään ja poikakaveriaan.

Uran nopean nousukiidon myötä elämän yksinkertaisuus katoaa ja arjesta alkaa tulla painajaismaista. Kuvaan tulevat monet ’castingit’, tapaamiset ynnä muut vastaavat, joista osa vie Janan kauas Englannista. Välimatkojen pidentyessä ystävyydet ja luottamukset ovat koetuksella. Vaikka mallina toimiminen onkin Janalle aluksi ns. loistokasta, alkaa pinnan alta paljastua ikäviä asioita. Asioita, jotka muuttavat Janaa pidemmällä aikavälillä ja saavat hänet tajuamaan monia asioita muoti- sekä mallialalta.

Vaikka opiskeluystävät tuntuvat etääntyvän jossain määrin Janan uudesta elämästä, hän saa uusia tuttavuuksia ja ystäviä mallin työkentältä. Jana saa huomata, että nämä ystävyyssuhteet tulevat olemaan korvaamattomia hänen mallina olemisensa aikana. Suurin avun ja tuen tarve on kuitenkin vasta edessä ja sen myötä koko muotimaailma saa kokea järistyksiä, joista se ei kenties aivan heti toivu.

Olin hyvilläni, että kirjaan tekemiseen ja julkaisuun on panostettu niin paljon. Kirjailija on tehnyt runsaasti taustatöitä faktojen ja asioiden paikkansapitävyyden hahmottamiseksi. Oma näkemykseni on, että kirjassa käsitellään vain murto-osaa mallimaailmassa tapahtuvista asioista, mutta on hienoa huomata, että asioihin halutaan puuttua. Vaikka kirjallinen muoto ei ehkä saavutakaan yhtä suurta kuulijakuntaa kuin esimerkiksi elokuva tai muu vastaava, valottaa kirjoitettu aineisto tilanteita ja tapahtumia aivan eri tavoin kuin liikkuva kuva.

Pidin henkilöhahmoista, jotka ovat mukana tapahtumissa. Jokaisella on omat tunnusomaiset piirteensä, joiden vuoksi heistä on helpohkoa pitää tai heitä voi vihata saman tien. Henkilöhahmojen moniulotteisuus ilmenee taidokkaalla tavalla tämänkaltaisessa teoksessa, jossa huomio keskittyy pureutumaan ulkonäköasioista painivan maailman kanssa.

Asia, joka hämmästytti minua kenties eniten, on teoksessa esitetty tapa, jolla mallitoimistot suhtautuvat ylipäänsä malleihin, mutta tarkemmin vielä alaikäisiin esiintyjiin. Kun kirja etenee ja lukija saa selville joitain asioita, joita kirjailija on kuvannut, eivät voi puistatuksen väreet olla kulkematta selässä.

On myös mielenkiintoista huomata, että kirja on kirjoitettu tavallaan haastattelumuodossa. Tämä käy selväksi varsin nopeasti. Janaa, tarinan päähenkilöä haastatellaan hänen kokemuksistaan mallimaailmassa. Tämä on kirjoitus- ja käsittelytapa, jota en muista aiemmin kohdanneeni, mutta hetken epäröinnin jälkeen, tulin siihen tulokseen, että se sopii paremmin kuin hyvin tämänkaltaiseen kirjaan.

Joitain risujakin totta kai löytyy. En ole kovin vakuuttunut tai pitänyt siitä suuresta kiroilun määrästä, jota kirjassa on. Ymmärrän, että voimasanoja nyt käytetään ja ne kuuluvat tavallaan nykykulttuuriin. Niiden tekstin sekaan heittäminen tuntuu kuitenkin jotenkin tarpeettomalta. Toisaalta, tämän kautta voidaan kyllä havaita varsin helposti, miten voimakkaasti jotkin tapahtumat ja tilanteet vaikuttavat hahmoihin. On toisaalta edelleen myönnettävä, etten havainnut sellaista turhanpäiväistä kiroilua missään vaiheessa. Jokaisella sanalla on selkeästi sen oma paikka.

Toinen asia, josta en innostunut suuresti, on se, miten kirjassa puhutaan ja viestitään toisinaan puhekielellä. En ole aivan varma, miten asia ilmenee alkuperäisteoksessa vai onko kyseessä ennemminkin kääntäjän näkemys tekstin ulkoasusta ja sen vaikuttavuudesta. Toisaalta, kohtaan tässä samanlaisia ajatuksia kuin kiroilussakin. On totta, että jotkin kohtaukset olisivat olleet aivan erilaisia ja niiden merkitys sekä painotus olisi ollut aivan eri, jos ne olisivat olleet kirjakielellä. Tämä nyt vain on sellainen asia, johon en lukijana ole kovin tottunut.

Kaiken kaikkiaan varsin hyvä lukukokemus. Teksti on vahvaa ja juoni etenee selkeästi ja jouhevasti. Harvoin tulee oikeastaan hetkiä, joissa pitkästyminen olisi vaarana. Teoksen aiheet ja teemat ovat kuitenkin sen verran voimakkaita, että suosittelen tätä kirjaa vähän vanhemmalle lukijakunnalle. Kuitenkaan ei kannata nojata vain tähän minun antamaan arvioon, vaan kannattaa selvittää mahdollisuuksien mukaan, onko valmis lukemaan osittainkin raadollista tekstiä. Joissain kohden kuvailu on nimittäin aika graafista.

En usko, että tämän teoksen vuoksi kuitenkaan kukaan varsinaisesti menettää yöuniaan. Kirjassa käsitellään kuitenkin asioita, joista on jossain mielessä syytä olla tietoinen ja tämä on sikäli turvallinen tapa saada informaatiota, että esimerkiksi tilanteiden näkeminen on puhtaasti oman mielikuvituksen varassa.

 

Annan tälle kirjalle ✩✩✩✩

Herta Müller – Sydäneläin (1996)

Vaikka olin selvittänyt joitain asioita tähän kirjaan liittyen etukäteen mm. erään kirjaston ylläpitämästä blogista, tämän teoksen vaikealukuisuus yllätti täysin. Kyseessä eivät olleet hankaluudet sanaston tai muunkaan kielellisen näkökulman kanssa, vaan puhtaasti sisällössä. Omasta mielestäni se on jokseenkin mielenkiinnoton, valitettavasti. Kyseessä on kuitenkin maailmankirjallisuudessa merkittävä kirja, joka käsittelee diktatuurin alla eloa Itä-Euroopassa, Romaniassa sotien jälkeisinä aikoina. Tästä huolimatta, en saanut kunnollista otetta kirjaan ja jokainen sivun lukeminen tuntui monin verroin työläämmältä kuin monen muun lukemani teos.

Kirjassa kertojana on eräs sen ajan neljän opiskelijan joukkio, jotka tekevät asioita, jotka loppu viimeksi johtavat hankaluuksiin viranomaisten kanssa. On kuulusteluja, salailua viestinnässä ja opiskelijat joutuvat kehittelemään varsin luovia keinoja varmistaa tai varmistua siitä, että heidän välillään tapahtuva, esimerkiksi kirjeiden lähettäminen, pysyy niin yksityisenä kuin on mahdollista.

Kirjan teemoina tai käsiteltävinä aiheina voisivat olla poliittisen vallan alla eläminen ja sen tuomat haasteet, pelot sekä omasta että läheisten turvallisuudesta, mutta toisaalta myös toivo paremmasta. Kirjassa viitataan moneen kertaan esimerkiksi siihen, miten maasta on onnistuttu pakenemaan Länsi-Euroopan suuntaan, mutta samassa virkkeessä usein mainitaan ne monet onnettomat ihmiset, jotka eivät pakoyrityksissään ole onnistuneet. Luottamuksen hakeminen, sen puute ja löytäminen, ovat myös vahvasti esillä koko teoksen läpi. Kiran kertojahenkilö kertoo moneen kertaan monologeissaan, miten hän pohtii, että voiko luottaa johonkuhun tuttavaansa.

Ehkä tämä on eräs asia, joka hankaloitti lukemista noin kokonaisuutena myös. Vaikka kirjassa käydäänkin keskusteluja henkilöiden kesken, dialogit ovat kuitenkin varsin vähässä. Tai ne ilmaistaan tekstissä siten, että ne on laitettu toteamuksiksi. Tämä kerrontatyyli toimii kyllä, mutta se on mielestäni tehokkainta sisäisten tuntemusten ja ajatusten läpikäymisessä henkilön itsensä kanssa.

Kirjan eräs hankaluus johtuu mielestäni siitä, että siinä ei ole selkeää juonta. Kerronta eli tarinan eteneminen perustuu pikemminkin tapahtumien kuvailuun, toisinaan varsin satunnaisienkin tapahtumien kuvailuun. Minulla oli toisinaan haasteita nähdä, miten nämä liittyivät suoranaisesti toisiinsa ja muodostuuko kaikesta siitä, mitä kirjassa käsitellään lopulta yhtenäinen kokonaisuus. Tietysti on huomioitava se, että kirjassa on jatkuvasti esillä se yleinen teema, joka liittyy poliittiseen vallankäyttöön ja muihin vastaaviin toimiin, ja nämä ovat tavallaan kantavana voimana ja yhtenäistäjänä.

Kirjaa tämän vuoksi voisi jopa verrata jossain mielessä päiväkirjaromaaniksi. Kaipa tämäkaltaiset teokset toisaalta kuvaavat varsin selkeästi sen aikaista elämää. Jossain mielessä on mahdollista päätellä, ettei elämällä tuohon aikaan kenties ollutkaan minkäänlaista ns. juonta, suoraviivaista etenemistä tai muuta vastaavaa. Kaikki saattoi muuttua silmänräpäyksessä, mikäli toimi valtiovallan mieltä vastaan. Pelottavaa tässä kaikessa on se, että osassa nykymaailmaa on yhä tämänkaltaisia diktatuurivaltioita, jotka painostavat, sensuroivat ja pyrkivät pitämään kaikki ohjakset omissa käsissään.

En suoraan sanoen oikein tiedä, miten kirjoittaa näkemyksiäni tai ajatuksiani tästä kirjasta, kaikki luettu on vain yhtenä suurena, sekavana kokonaisuutena päässäni. Hyvänä pidän kirjan erilaisuutta ja sen herättämää mietintää aihetta kohtaan. Nykylukijan näkökulmasta lukeminen on toisinaan varsin puuduttavaa. En kuitenkaan missään nimessä lyttää tätä teosta, se ei vain ollut minun juttuni ja jos sinä pidät siitä, niin hienoa. Voit olla ylpeä itsestäsi, että sait sen luettua ja ymmärtämään sen syvemmän merkityksen ja sanoman.

Mikäli satut pitämään haastavista kirjoista, joissa käsitellään vaikeita aiheita, tämä kirja voisi olla sinulle. Uskoisin, että vanhemmat lukijat voivat nauttia tästä enemmän, vaikka mistäpä minä tiedän?

 

Annan tälle kirjalle ✩✩✩

Dan Brown – DaVinci -koodi (2004)

En ole täysin varma, miksen ole aiemmin lukenut tätä teosta. Se on ollut kyllä pitkään ”joskus luettavien” -listalla… Muistan nähneeni kirjaan perustuvan elokuvan joskus aikaa sitten ja ehkä katson sen uudestaan verratakseni, missä määrin kirja sekä elokuva eroavat toisistaan. Ja sitten kenties kirjoitan siitä pohdintaa toisaalle, kukapa tietää?

DaVinci -koodi… Pystyn hyvin ymmärtämään, miksi tämä kirja on niin suosittu. Vaikka siinä on runsaat 500 sivua, niin se onnistuu pitämään otteessaan eikä sitä ole helppo laskea käsistä, vaikka välillä pitäisi tehdä muutakin. Tämä on suuresti loistavan juonen ja kerronnan ansiota. Toinen asia, mikä tekee tästä teoksesta niin hienon, on huomio yksityiskohtiin. Mieleeni ei tule kovinkaan montaa samankaltaista kirjaa, joissa olisi käsitelty ja perusteltu asioita, ilmiöitä sekä tapahtumia niin mikroskooppisesti. Joitakuita tämä saattaa häiritä, sillä joissain kohden tämä voi asettua kirjan etenemisen tielle. Kuitenkin, näin jälkeenpäin ajateltuna, on hyvä, että kirjassa pureudutaan asioiden ytimeen, sillä monissa asioissa on lukija täysin tuntemattomilla vesillä.

Kirjan henkilöiden rakenteessakaan ei ole juurikaan valittamista. Lukijana arvostan suuresti tämänkaltaisia teoksia, joissa pohjatyö on tehty niin kovin perusteellisesti, että on suorastaan vaivatonta kuvitella itsensä tarkkailemaan tapahtumia lähietäisyydeltä. Jokaisella henkilöhahmolla on selkeät motiivit, jotka ajavat häntä eteenpäin ja hahmoissa on eräänlainen hyvä tarttumapinta. Heitä on helppo ymmärtää, jopa siihen pisteeseen, että selkeästi vastustajan puolella olevia alkaa jossain vaiheessa väistämättä surkutella.

Tästä teoksesta voisi kirjoittaa monisivuisen analyysin sekä esiin nousevia huomioita, mutta pitääkseni postauksen lyhyempänä, kerron seuraavaksi muutamasta asiasta, jotka häiritsivät minua hieman enemmän. Ensimmäiseksi, koska kerronta ja eteneminen on niin sujuvaa, on joissain kohden jopa hankaluuksia erottaa, missä menee fiktion ja faktan raja. Kirjan alussa on lauselma, jossa viitataan joihinkin todellisuudessa oleviin termeihin, kuten Opus Deihin ja että sillä on uudet tilat Yhdysvalloissa. Kuitenkin, kun päähenkilö, professori Langdon selvittää symboleja, anagrammeja ja muita salailun keinoja, pohdin, että kuinka moni esimerkiksi noista symbolien tulkinnoista on totta. Myös kirjan päätavoite, pyhä Graal, aiheuttaa lievää hämmennystä ja pohdintaa, sekä mm. vapaamuurarien läheiset yhteydet tähän kaikkeen.

Toinen asia, josta en oikein pitänyt, mutta se vika on pikemminkin omia peruja, kuin kirjan syytä, on se, että aloin pohtimaan liikaa asioita omassa elämässäni, jotka ymmärrän tietyllä tapaa. Tässä kohden esiintyy mielestäni suurin haaste fiktion ja faktan sekoittamisella. Jos ei olla varovaisia, voi syntyä virheellisiä tulkintoja asioista. Toisaalta, olenko vain hyväuskoinen ja liian innokas lukijana, kun alan pohtia näin syvällisiä?

Kirjan juoni on sen verran monikerroksista ja siinä on joitain teemoja sekä aiheita, jotka eivät ehkä sovi kaikille lukijoille. Se ei ole syyttä asetettu kirjastoissa aikuisten dekkariosastolle ja itse koen, että sen hyllypaikka on hyvä. Kirjaa voin suositella ehkä lukiolaisille tai ammattikoululaisille, jotka haluavat hieman haasteellisempaa luettavaa.

 

Annan tälle kirjalle ✩✩✩✩

Mitä aion lukea huhtikuussa 2020?

Hyvin tyypillistä kirjoihin ja lukemiseen liittyvissä kanavissa, niin teksti- kuin videomuotoon tehdyissä, on ns. TBR-listojen tekeminen. TBR, to-be-read ja edelleen vapaasti suomennettuna tarkoittaen, 'tulla lukemaan', on lista, johon lukija kokoa tulevan ajan esimerkiksi kuukauden lukutavoitteita. Aion pitäytyä uskollisena tälle tavalle kirjatoukkien keskuudessa ja aloittaa luomalla nyt huhtikuulle kyseisen listan. Minulla on omat mielipiteeni tällaisen listan luomisesta, sen ylläpidosta ja kaikesta muusta mahdollisesta, mikä siihen liittyy, mutten avaa ajatuksiani tässä postauksessa yhtään tämän enempää. Edetäänpä siis listaan!

 Dan Brown: DaVinci-koodi (2004). Tämä on ollut mielenkiinnon kohteenani jo pidemmän aikaa. Olen usein nähnyt DaVinci-koodin kirjaston hyllyssä, mutta pohtinut "ei vielä, myöhemmin". No, nyt on se myöhemmin. Tässä on kylläkin se ongelma, etten ole lukenut, ilmeisesti, ensimmäistä osaa. Toivottavasti tässä kirjassa ei tapahdu paljoa, joka viittaisi ensimmäisen teoksen tapahtumiin! Olen toisaalta nähnyt elokuvat, joten...

Kerstin Gier (2019): Pilvilinna. En ole täysin varma, miksi tämä nimenomainen teos tarttui käteeni kirjastossa. Kait ajatus hotellista pilvissä (ei oikeastaan), tuntui varsin houkuttelevalta ajatukselta. En ole aiemmin lukenut mitään teoksia Gieriltä, joten tämä on tärkeää. Ensivaikutelma ja kaikkea muuta.


Ava Dellaira: Love Letters to the Dead (2014). Täytyyhän sitä välistä lukea muillakin kielillä, jotta sanavarasto karttuu. Muistaakseni törmäsin tähän kirjaan jonkin "kirjatubettajan" vinkkaamana ja ajatus kirjeiden kirjoittamisesta jo edesmenneille merkkihenkilöille tuntui niin mielettömältä ajatukselta, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. En ole ehtinyt aloittaa tätä kirjaa vielä lainkaan, mutta uskon, että nyt kun ollaan etänä ja pitää vähentää fyysisiä kontakteja jne. on hyvää aikaa sukeltaa tähänkin teokseen. Plus, vieraalla kielellä lukeminen voi olla hitaampaa, kuka tietää.

Herta Müller: Sydäneläin (1996). Olen ymmärtänyt, että tämä on varsin haasteellinen kirja lukea. Aloitin sitä jokin aika sitten, ja tosiaankin, se osoittautui sen verran oudoksi, että jäi kesken. Kuitenkin, mitä kirjoihin tulee, en tykkää jättää niitä kesken. Joten olen valmis yrittämään uudestaan! Katsotaan, millaisena saavun kuukauden päähän tämän kirjan osalta...




 Ja jottei koko kuu kulu vain "paksujen" kirjojen parissa, olen valinnut itselleni muutaman ohuemman tuttavuuden, välipalakirjoiksi.

Astrid Lindgren: Se pikkuinen Lotta (1962). On jotenkin erikoista, että päätin tarttua nyt vasta ensimmäisen kerran tähän Lindgrenin teokseen. Etenkin, kun se on sen verran ohut. Minulla oli tuossa jokin aika sitten Lindgren-kausi menossa, katsoin muutamia hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia ja silleen. Lainasin tämän tuon kauden aikana, mutten saanut sitä luettua, kun oli niin paljon kaikkea muuta. Nyt se on päätynyt välipalaksi, jonka voi ahmaista, jos hyvin käy, yhdeltä istumalta!

Astrid Lindgren: Melukylän lapset (2019). Vastaavalla tavalla kuin Se pikkuinen Lotta -kirjan kanssa, tämänkin tulin lainanneeksi aikavälillä, jolloin tutustui laajemmin suomalaiseen lastenkirjallisuuteen. Sain kirjan melkein kokonaan luettua (mikä minua oikein vaivaa?), mutta sitten piti jo siirtyä seuraavaan. Toivottavasti saan tämänkin käytyä läpi jonain iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa!


George R. R. Martin: Jäälohikäärme (2016). Tämän olen lukenut kerran aiemmin, muistaakseni varsin pian sen ilmestymisen jälkeen. Luin taannoin ensimmäisen Tuulen ja jään laulu -kirjan "Valtaistuinpeli", mutten päässyt oikein kunnolla siihen sillä kertaa sisään. Kun samaiselta kirjailijalta ilmestyi lapsille suunnattu teos, ajattelin, että tuon voisin saadakin luettua ja ymmärtää siitä jotain. Pidin siitä niin paljon, että lainasin sen uudestaan kirjastosta ja ajattelin lukea sen tulevan kuun aikana, jos sattuu käymään niin, että lukuinnostus sattuu laantumaan.



Katsotaan kuun lopussa, tuliko luettua myös muutakin kuin ylläolevia 😀 Nämä nyt ovat kuitenkin tavoiteltavissa. Katsotaan, saanko näitä edes luettua 😅

Celia Rees – Noitalapsi (2004)

Tämä kirja yllätti erittäin positiivisella tavalla. Se oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo jonkin aikaa ja sitten sain sen viimeinkin luettua. Vaikka kirjan alkupuolisko tuntuukin vähän hitaalta, alkaa kerronta etenemään varsin nopeasti siihen malliin, että tarinaa täytyy oikein ahmimalla lukea. Toinen yllättävä tekijä tässä koko asiassa on se, että kirja pohjautuu väitetysti tositapahtumiin. Syy yllätyksellisyyteen on se, etten ole lukenut kovin paljoa elämänkerrallisia tai päiväkirjamuotoon kirjoitettuja kirjoja. Taidanpa alkaa etsimällä etsiä lisää em. kategoriaan kuuluvia!

 

Kirja kertoo Mary Newsbury-nimisestä nuoresta tytöstä, joka on elänyt joskus 1600-luvulla Englannissa. Tapahtumien alku onkin Brittein saarilla, mutta pian Mary havaitsee joutuneensa tapahtumien kurimukseen, jotka pakottavat hänet jättämään kotimaansa taakse ja matkustamaan Atlantin yli Amerikkaan. Syynä tähän pakenemiseen on, että Maryn isoäiti tuomitaan noituuden harjoittamisesta ja olisi ollut vain ajan kysymys, milloin syyttävät katseet olisivat kääntyneet Marya kohti.

Matkalla kohti Uutta maailmaa Mary tutustuu uusiin ihmisiin ja saa myös joitain uusia ystäviä. Tämä sosialisoituminen jatkuu myös Amerikassa, mutta hyvin nopeasti on havaittavissa, ettei uusi koti ole välttämättä lainkaan parempi kuin vanha asumus Englannissa.

Kirjan ehdottomia kantavia teemoja sekä aiheita ovat mielestäni ystävyys, rakkaus, perhe, mutta myös pelko. Mary huomaa varsin nopeasti, että jatkuvasta pelosta on hyvin vaikea päästää irti, mutta samaten hän huomaa, ettei selviä ilman näitä muitakaan. Kyseessä on varsin ristiriitainen tilanne monessakin mielessä.

Pidin erityisesti siitä, miten Mary päättää alkaa pitämään tätä päiväkirjaa, sillä se viestii siitä, että hän halusi kertoa tarinansa. Pohtimisien jälkeen on varsin helppo havaita, että se, mitä kirjoitamme tai muutoin tuotamme, on niitä yksiä harvoja asioita, joita jätämme jälkeemme.

Pidin myös runsaista kielikuvista sekä siitä, miten paljon tunteille on annettu tilaa tässä teoksessa. Tilannetta korostaa entisestään se, että kyseessä ei ole fiktiivinen teos. Eräs asia, joka kirjassa nousee vähän väliä esiin, on se, miten ihmiset arvostavat ja ovat kiitollisia saamastaan avusta, tässä tapauksessa kenties noituuden kautta. Mutta välittömästi, kun joku asia menee vähänkin pieleen, sitä samaista avun lähdettä vastaan voidaan kääntyä varsin voimakkaasti. Mielestäni tämä on asia, joka on nähtävissä myös meidän arjessamme.

Kirja on varsin nopeasti luettu, sillä siinä on noin 250 sivua. Suosittelen sitä oikeastaan kaikille, joita kiinnostaa historia, pitävät päiväkirjaromaanien lukemisesta ja haluavat kokea kunnon ”ravistuksen”. Tulen itse lukemaan tämän teoksen vielä uudestaan monta kertaa. Tästä kirjasta on ainakin yksi jatko-osa olemassa ja aikomuksenani on lukea se myöhemmässä vaiheessa.

 

Annan tälle kirjalle ✩✩✩✩✩

Laurie Halse Anderson – Lukossa (2002)

✩✩✩✩✩

Tämä lukukokemus oli sikäli mielenkiintoinen, että sain tämän luettua vuorokaudessa. Kerronta on kai niin hyvää, että se pitää otteessaan eikä päästä oikeastaan edes senkään jälkeen, kun kirjan on saanut loppuun. Minulla on nyt ollut tuuri matkassa, olen saanut luettua kaksi varsin hyvää kirjaa erittäin lyhyellä aikavälillä!

Kirja alkaa oikeastaan varsinaisen ongelmakohdan tai juonen jälkeen. Kirjan päähenkilö Melinda, joka on lukioikäinen kirjan tapahtumien aikaan, on joutunut kokemaan jotain todella iljettävää ja loukkaavaa ja on sen takia sulkeutunut kuin simpukka. Hän on menettänyt kaikki läheiset ystävänsä osana tapahtumien seurausta ja tilanne on mennyt jopa niin pitkälle, ettei puhu enää juuri yhtään. Hän tietää, että olisi hyvä jakaa tai kertoa hänen kantamastaan salaisuudesta, mutta omat tunteet tulevat liiaksi tielle.

Kirjasta välittyy voimakkaasti Melindan halu hoitaa asiat kuntoon ja olla jälleen normaali teini. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan kuvataan varsin todenperäisesti teoksessa, minkä uskon lisänneen mahdollisuutta nopeaan lukemiseen. Tarinan sisään on helppo päästä ja Melindan tuntemuksiin on jokseenkin helppo samaistua. Sanotaan vaikka, että useammassa kohtaa meinasi ns. kuppi kaatua nurin, kun luin tekstiä.

Kirja käsittelee varsin vaikeaa ja ongelmallista aihetta taidokkaasti, mihin kiinnitin erityisesti huomiota. Olen lukenut muutaman muun vastaavanlaisen kirjan, jossa ongelmakohta on samantapainen kuin tässä, mutta nämä muut luetut ovat yleensä ilmestyneet vasta myöhemmin 2000-luvulla. On ollut hyvä asia, että kirjallisuudessa on puhuttu näistä asioista jo varsin varhaisessa vaiheessa ja vieläpä, että kohdeyleisö ovat nuoret.

Toinen asia, josta pidin kovasti tässä teoksessa, on se, miten Melinda alkaa oikeastaan hoitaa ongelmaansa. Hän ei kenties tee sitä tavanomaisia kanavia tai keinoja hyödyntäen, mutta nämä tavat jäivät itselleni varsin voimakkaasti mieleen. Mainitsen lyhyesti, että taiteella on suurempi osa tässä asiassa.

Eräänlaisena kääntöpuolena tai asiana, joka herätti suurta ihmetystä lukiessani tätä kirjaa, on se, miten Melindaa ympäröivät ihmiset, sekä hänen omat vanhempansa että koulun henkilökunta, oikeastaan suhtautuvat häneen ja hänen puhumattomuuteensa. Mielestäni tässä on selvä viestintäyritys siihen, miten yhteiskunnassa edelleen reagoidaan passiivisiin kannanottomenetelmiin tai vetäytymiseen ongelman edessä. Myönnän välittömästi, että Melindan kipukohtaa ei saa hoidettua pelkällä vaikenemisella. Tarpeen niin vaatiessa on kuitenkin mielestäni varsin soveliasta antaa yksilölle tilaa hengittää.

Kaiken kaikkiaan erittäin taidokkaasti kirjoitettu teos, joka herättää myös lukijassa voimakkaita tunteita. Suosittelen lämpimästi lukemaan, yläasteikäiset voivat mielestäni varisin hyvin tarttua tähän kirjaan.

Missä mennään, sivublogi ja rohkaisua

©Senior Airman Alexa Culbert Stressinvähennystä

Tässä on nyt vietetty toista viikkoa vapaaehtoisessa karanteenissa covid-19 (koronaviruksen) vuoksi. Eipä sillä, opinnot jatkuvat etänä, mikä on osoittautunut oikeastaan varsin toimivaksi tavaksi työskennellä. Aikatauluttaminen ja työskentely vaativat nyt hieman enemmän omaa ponnekkuutta, mutta uskon vakaasti, että asiat alkavat asettumaan oikeisiin uomiinsa vähän kerrassaan!

Kun sitä aikaa tulee nyt vietettyä enemmän neljän seinän sisällä, ilmenee tarve suunnitella ja organisoida tekemistä aivan erilaisella tavalla. Luonnollisesti, lukeminen tulee saamaan enemmän jalansijaa lähiviikkojen aikana. Tämä onkin lähtenyt varsin hyvin käyntiin ja tulossa on kohtapuoliin kahdet mietteet kahdesta eri kirjasta. Samaan aikaan työstän kolmannen kirjan tekstiä, ja luen neljättä. Joten kirimistä riittää!

Toinen asia, johon olen muistaakseni jossain vaiheessa viitannut, on se, että leffa- ja tv-sarjapuoli (blogi) on nyt tosiaan muodostumassa. Jahka saan osoitteen pystyyn ja ensimmäisen pohdinnan sinne, niin linkitän sen tänne kanssa.

Asiasta tyystin kukkaruukkuun, kuulin, että kirjastoissa oli käynyt varsinainen kuhina ennen kuin ovet laitettiin kiinni vajaaksi kuukaudeksi. Jos ei kotona satu olemaan ns. kotikirjastoa tai ei ehtinyt hakea sitä suosikkikirjaa kirjastosta, niin mielestäni on täydellinen aika tutustua kirjastojen e-kirjapalveluihin, joihin on nyt panostettu myös tavallista enemmän! On syytä myös muistaa, että monella kirjastolla on omat, ns. suoratoistopalvelunsa. Mm. Viddla (https://www.viddla.fi/). Sitten on tietysti monet maksulliset lukemiseen keskittyvät palvelut, kuten Amazon Audible ja kyseisestä verkkokaupasta saa myös ostettua e-kirjoja toisinaan varsin hyvään hintaan!

geralt/Pixabay.com

Lopuksi vielä, tilanteen vakavuudesta huolimatta, meidän kaikkien on mahdollista löytää iloa, tuttuuden tunnetta ja jopa turvaa arjessamme. Avainasemassa on yhteyden pitäminen rakkaisiimme uusia (tai vanhoja) keinoja hyödyntäen ja pitämällä tällä tavoin yhtä. Tämä tilanne pakottaa meidät ajattelemaan ja toimimaan kenties uusilla tavoilla, mutta loppujen lopuksi uskon, että tämä kaikki voi vain vahvistaa meitä henkisesti. Autetaan toinen toisiamme siinä, miten pystymme ja kykenemme, suojellaan riskiryhmiin kuuluvia ja tehdään parhaamme pysyäksemme turvassa!


#pidetäänyhtä #toivovoittaapelon

Satu Liesko: Unohtunut kansa (2018)

Minusta on mielenkiintoista, miten montaa kautta voikaan saada lukusuosituksia tai kirjavinkkauksia. Perinteisin ja ehkä tunnetuin näistä tavoista taitaa auttamatta, mutta positiivisella tavalla, olla edelleen kirjaston hallussa. Mietin, että missä määrin esimerkiksi kirjavlogaajat ja -bloggaajat onnistuvat tässä. Mietin, että kuinka moni saa lukukipinän ja innostuu kirjaston uutuusvahtien kautta. Sitten on luonnollisesti ystävä- ja tuttavapiirit, joissa voidaan jakaa varsin kiivaasti vinkkejä. Mietin, että onko opettajilla millainen rooli tässä lukemisen osiossa.

Mitä tulee tähän vastaluettuun kirjaan, niin kykenen havaitsemaan monia yhtäläisyyksiä joidenkin tuttavieni, mutta myös omalla kohdalla olevista ominaisuuksista, jotka nostetaan käsittelyyn kirjassa. Kirjassa esiintyy oikeastaan varsin monta tällaista pääluonteenpiirrettä, jotka kaikki on löydettävissä maailmasta kirjan ulkopuolella. Löytyy liiallista kiltteyttä, joka on kiteytynyt päähenkilöön, Matilda-tyttöön. Löytyy suojelun- ja puolustamisenhalua, joka näkyy Matildan ystävässä, Veetissä. Kirjassa on myös pomottelua ja käskyttämistä, pyytämistä eikä kiitosta anneta. Nämä ominaisuudet tulevat parhaiten esiin Matildan omassa äidissä sekä eräässä tämän tuttavakaverissa. Sitten on tietysti silkkaa ilkeyttä, joka tulee esiin ollumeissa, yhdessä erikoisista kansoista, joihin kirjassa törmätään. Ja niin edelleen. Olen melko varma, että jokainen jossain vaiheessa elämäänsä törmää johonkin tällaiseen luonteenominaisuuteen.

Koska päähenkilönä on Matilda ja hänessä korostuu kaikkein voimakkaimmin liiallinen kiltteys ja auttamisen halu, jopa siihen pisteeseen, että tuntuu, että hänen ylitseen kävellään, on tämä kirja mielestäni jollain tapaa kasvutarina. Matildan täytyy oppia löytämään voimia itsestään, joiden avulla hän voi uskaltaa kieltäytyä tekemästä asioita, joita hän ei halua. Aluksi hänen täytyy oppia pitämään puoliaan äitiään ja tätä tuttavakaveriaan vastaan. Hänen edistymisensä ei ole kovin kummoista näissä kummassakaan, täytyy myöntää.

Sitten eräänä iltana hän tempautuu aivan erilaiseen maailmaan, Harsomaahan, jossa hänen täytyy todella oppia pitämään puoliaan inhottavia ollumeja vastaan, jotka haluavat hänestä orjan itselleen. Vähän kerrassaan Matilda tuntuu saavan voimaa ja päättäväisyyttä, lähinnä omien voimakkaiden tunteidensa kautta. Mutta riittävätkö nämä tunteet ja onko kiltin tytön helppo sanoa ”ei”, kun tilanne sitä kysyy?

Kirjan henkilöitä on mietitty mielestäni aika perusteellisesti. Nopeasti oli mahdollista samaistua esimerkiksi juurikin Matildan kenkiin ja nähdä asiat siten, kuin hän ne näki. Huomasin, että itsessäni heräsi myös suuttumusta Matildan kohtaamia tilanteita kohtaan. Kirjan muut henkilöt toimivat selvästi tarinan tukijoina eli sivuhenkilöinä, mutta heitäkään ei ollut unohdettu. Kaikkien motiivit ja perimmäiset ajatukset tuotiin hienosti esiin ennen teoksen päättymistä.

Mitä tulee kirjan nimeen, Unohtunut kansa, tällä viitataan minoalaisiin. He ottavat Matildan vastaan Harsomaassa ja auttavat häntä ymmärtämään asioita jonkin verran. He ovat myöskin ollumien palvelijoita. He eivät ole pohtineet pakenemista enää pitkiin aikoihin, eivätpä he enää edes juurikaan hymyile, naura taikka puhu. Matilda ottaa tehtäväkseen auttaa minoalaisia kaikin mahdollisin keinoin, mutta onko yksi tyttö riittävästi vastustamaan kokonaista ollumien armeijaa?

Kirja on siitä mukava, ettei se ole kovin paksu, joten sen lukee oikeastaan aika nopeasti. Toisekseen, se on kirjoitettu ja sen ulkoasu on rakennettu muistuttamaan runokirjaa. Eli sivuilla on useita pieniä kappaleita. Lukemisen voi myös jättää täten helposti kesken ja palata myöhemmin kappaleen pariin.

Eräs aspekti teoksessa minua hiukan jäi hämäämään. Kirjassa viitataan siihen, miten Matilda ei tiedä, miten on päätynyt Harsomaahan. Jossain vaiheessa alkaa lukija väistämättä pohtimaan, onko kaikki tapahtumat unta. Kuitenkin, kirjan lopussa esitetty toteamus pistää miettimään asioita uudestaan. Oli asian laita kummin päin tahansa, oli se unta tai totta, uskon vahvasti, että ihmisen on mahdollista löytää piilossa olevia voimavaroja sisältään ja ottaa ne hyötykäyttöön.

Leisko on kirjoittanut tämän kirjan kohdeyleisönää lapset, mutta mielestäni tässä teoksessa käsitellään sellaisia aiheita, joihin kuka tahansa voi perehtyä ja tästä kirjasta on mahdollista oppia paljon. Oman kasvun lisäksi, kirjassa pureudutaan kysymykseen rohkeudesta ja oman itsetunnon kasvattamisesta. Kaikki tärkeitä aiheita ja mielestäni vielä enenevässä määrin, kun kyseessä ovat lapset ja nuoret. Näin ollen, kirjaa voidaan mielestäni suositella varsin laajalle yleisölle.

☆☆☆☆

Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle (2007)

Joskus on tarvis palata ns. juurilleen. Aivan kirjaimellisesti. Tai matkata menneisyyteen. Miten vain on asian laita, nautin todella paljon tämän ohuehkon kuvakirjamaisen lukemisesta. Olen huomannut viime aikoina, että etenkin pitkien romaanien tai novellikokoelmien lukeminen, tietokirjallisuudesta puhumattakaan, voi uuvuttaa täysin. En kuitenkaan haluaisi joutua työntämään tätä mieluista harrastusta kauemmas, sillä riskinä on, että uudelleen aloittaminen voi olla haastavaa. Kannustankin kaikkia lukijoita, että mikäli eteen tulee ns. lukuähky, on harkittavan arvoinen vaihtoehto tarttua johonkin kirjaston lastenostaston kirjaan.

Joka tapauksessa, kirjan päähenkilö on eräs nuori haapa, joka kasvaa keskellä kaupunkialuetta. Vaikka haavalla on paljon eläinystäviä alueella ja hän nauttii kovin etenkin, kun lapset tulevat leikkimään sen läheisyyteen, on se silti hiukan onneton. Asiaa auttaa hiukan se, että lähialueella asuva Anni-niminen tyttö pitää haapaa erittäin suuressa arvossa. Haapa samoin pitää kovin Annista. Kun sitten eräänä päivänä Annin perhe muuttaa muualle, haavan täyttää tyhjyys. Jonkin ajan jälkeen iskee suuri ja voimakas rajumyrsky ja haapa saa kokea jotain aivan uskomatonta, jolla on vieläkin uskomattomat seuraukset.

Minun täytyy myöntää, että liikutuin moneen kertaan tätä kirjaa lukiessani. Sen pienuudesta huolimatta, mahtuu näiden kansien väliin koko joukko ajatuksia, tunteita, teemoja sekä aiheita. Kantavana teemana on mielestäni kaksi. Ensimmäiseksi se, miten on mahdollista olla lähellä luontoa ja muodostaa jopa eräänlainen syvempi suhde ja side siihen. Toiseksi, tämän edellisen innoittamana, ystävyys. Etenkin ystävyyttä haavan ja Anni-tytön välillä on hyvin mukavaa lukea.

Jossain määrin täytyy pohtia sitä, miten haapa tuntuu myös haluavan jotain, mikä ei ole täysin mahdollista. Haapa siis haluaa siirtyä suureen metsään, missä sillä olisi suuri joukko lajitovereita ystävinään. Tilanne ei kuitenkaan alun alkaen ollut täysin huono haapaa kohtaan. Vaikka hän selvästikin on hyvin kiitollinen myöhemmin kirjassa, jotenkin herää epäilys, onko hänen vaikea osoittaa kiitollisuuden tuntemuksia aloitustilanteessa?

On hyvin tavallista, että lastenkirjoissa käsitellään teemoja pääasiassa joko eläinten, muun luonnon tai jossain määrin ihmisten kautta. Tällä on pyrkimyksenä saada parempi yhteys lapseen ja saada myös aikaan kenties ajattelua käsillä olevia teemoja kohtaan. Pohdin siis itse, millä tavoin tuo haavan elämäntilanne alussa verraten siihen, mikä se on kirjan lopussa, on heijastettavissa ihmisten elämään. Ehkä vielä enenevässä määrin lasten elämään.

Koska kirjassa on kuvitusta tekstin lomassa, täytyy kuvista sanoa myös muutama sananen. Kirjan on kuvittanut Laila Nevakivi, itselleni aiemmin tuntematon kuvittaja, mutta jälki on mielestäni todella hienoa. Osittain tämä onkin syy, miksi kirja jättää niin voimakkaan vaikutelman. Tämä vaikutelma jää elämään myös lukukokemuksen päättymisen jälkeen. Kuvat ovat jossain mielessä pelkistettyjä, mutta toisaalta niissä on runsaasti yksityiskohtia.

Nautin tosiaankin tämän kirjan lukemisesta ja näkemykseni on, että tällä kirjalla ei oikeastaan ole ikärajoja. Koska se on eräällä tapaa lastenkuvakirja, soveltuu se myös pienemmille lapsille vanhempiensa lukemana. Soveltuu se myös alakoululaisille, esimerkiksi sellaisille, jotka opettelevat vasta lukemaan. Mielestäni kirja soveltuu myös todella hyvin tätäkin vanhemmille lukijoille, koska se voi auttaa arvostamaan monia asioita sekä muistamaan muita tärkeitä, kenties unohduksiin vaipuneita, mm. ominaisuuksia.

☆☆☆☆☆

Aleksi & Meri Korpela: Peloton Peltohiiri (2019)

☆☆☆☆☆

Sain tästä hienosta kirjasta tiedon jälleen kerran kirjaston uutuusvahdin kautta. En muista enää tarkkaan, mikä on ollut sen hetkinen lukemistilanteeni. Luettuani kuitenkin synopsin eli tekstinpätkän, jossa kerrotaan, mitä kirjassa tapahtuu, olin välittömästi myyty. Ei kun varausta vaan kehiin! Muistelen yllättyneeni aika tavalla saadessani kirjan kirjastoautosta käsiini, sillä en ollut odottanut sen olevan kuvakirjamainen. Olin kait unohtanut tarkistaa kirjan tiedoista sivumäärän. Tämä ei loppujen lopuksi muodostunut esteeksi tai haitaksi millään tavalla, sillä onnistuin lukemaan tämän hyvin nopeasti ja aika lailla välittömästi Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle -kirjan jälkeen.

Eräs ongelma, joka voi muodostua lukijaan, on se, että hänelle voi kehittyä taito ennakoida kirjan tapahtumia. En voinut estää tätä tapahtumasta tämän teoksen kohdalla, mutta toisaalta, juoni ei ole järin mutkikas. Tämä voi mielestäni olla positiivinen asia tai se voi muodostua jonkinlaiseksi ongelmaksi. Minulle se oli siinä välimaastossa. Toisaalta nautin suuresti siitä, miten esimerkiksi Peltohiirtä kuvataan hahmona, pelokkaaksi ja varovaiseksi. Tarinan päätös yllätti minut myös aikamoisesti, käännettyäni kirjan viimeisen sivun, olin oikeastaan positiivisesti yllättynyt.

Kirjan yhtenä pääteemana on selvästi se, miten Peltohiiri kyllästyy olemaan jatkuvasti niin säikky, kaiken aikaa. Hän varoo jopa menemästä liian kauas kotioveltaan ja liikku ulkona ollessaan muutenkin hyvin varovaisesti. Eräänä päivänä tapahtuu sitten jotain, mikä muuttaa Peltohiirtä perinpohjaisesti. Hän päättää ryhtyä sankariksi. Jatkuvien epäilysten äänten kalvamanana, hän onnistuu kuitenkin valmistamaan itselleen sankariasun. Hän on valmis seikkailuun!

Mutta. Onko sankariksi ryhtyminen noin vain tehtävä muutos? Mitä sankarilta tarkkaan ottaen odotetaan? Millaisiin seikkailuihin hän voi vielä päätyä? Ovatko ne turvallisia? Ja kaikkein tärkein, mistä lähteä liikkeelle? Tämänkaltaisten kysymysten parissa Peltohiiri painiskelee sankarin uransa alussa. Hänen onnekseen metsän muut eläimet ovat varsin kiinnostuneita hänen äkillisestä asenteen ja olemuksen muutoksestaan. Jotkut heistä tarjoavat jopa varsin käypiä ideoita.

On mielenkiintoista lukea näitä näiden muiden eläinten tekemiä ehdotuksia. Herra Orava esimerkiksi kehottaa pysymään nöyränä, kiitollisena, jalona sekä sellaisena, jolle maine ei nouse hattuun. Hän siis toimi hyvin lyhyen aikaa eräänlaisena menttorina eli opettajana Peltohiirelle. Eräs toinen, joka jakaa viisauden sanoja, on Siili. Siilin sanoista ei kuitenkaan ota tarkkaan selkoa, mitä hän tarkoittaa. Kun luin Siilin ehdotuksia ja pohdintoja, mieleeni nousi väistämättä filosofiset keskustelut. Kolmas, jonka ehdotukset jäävät taatusti hyvin mieleen, tulevat herra Myyrältä. Siinä, missä kaikki muut eläimet tuntuvat pyrkivän kannustamaan Peltohiirtä, Myyrän asenne on vastakkainen, jopa vähättelevä.

Lopulta Peltohiiri tapaa toisen, samaan tapaa ajattelevan olennon, Päästäisen. Yhdessä heistä tulee tämän metsän Batman ja Robin, kaksikko, joka lähtee toimimaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan! Epäoikeudenmukaisuus on kuitenkin lähempänä kuin kumpikaan pystyy kuvittelemaan. Tilanteen kärjistyessä, Peltohiireltä kysytään suurta rohkeutta tarttua toimeen, mutta kyseessä on jotain muuta kuin lohikäärmeen surmaaminen.

Kirjan ovat kuvittaneet ja kirjoittaneet yhdessä Aleksi ja Meri Korpela. En ole aiemmin törmännyt kummankaan teoksiin tai kuvituksiin muualla, täytyy pitää silmät ehdottomasti auki. Kirjan tarina on sujuvaa ja tekstiäkin on mielestäni juuri sopivasti. Usein teksti on jopa jaettu kahteen pieneen palstaan, joka voi helpottaa lukemista. Lukujen otsikot ovat mielestäni osuvia ja niistä käy hyvin ilmi, minkälaisen ominaisuuden kanssa ollaan tekemisissä. Kuvitus ja kuvat ovat aivan uskomattoman hienoja. Osa on maisemakuvauksia, osa kuvista on mustavalkoisia kuvia esimerkiksi Peltohiirestä. Sitten on kuvia, joissa on jostain kumman syystä kuvattu pieniä ötököitä tekemässä mitä eriskummallisimpia asioita. Yhdessä kuvassa koppakuoriaiselta vaikuttava ötökkä ripustaa pyykkiä kuivumaan, mikä on mielestäni varsin hupaisaa.

Olen melko varma, että meistä jokainen on joskus halunnut olla sankari tavalla tai toisella. Vaikkei maailmassa, jossa elämme, ei välttämättä ole lohikäärmeitä, peikkoja tai ilkeitä maahisia, on silti monia asioita, joissa on mahdollista osoittaa rohkeutta ja jopa sankaruutta. Mielestäni Pelottomasta Peltohiirestä on mahdollista oppia yhtä sun toista mielenkiintoista. Se toimii hyvänä opettajana ja silmiä avaavana kokemuksena, joka osoittaa jokaiselle, miten voimme olla itse kukin oman elämämme sankareita. Suositukseni onkin, että mahdollisimman moni, oikeastaan iästä riippumatta, lukisivat ja tutustuisivat tähän teokseen ja sen esittämiin arvokysymyksiin.

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita (2019)

En ole luku-urani aikana perehtynyt kovinkaan moneen elämänkertaan, pystyn varmuudella sanomaan, että olen lukenut yhden ja siitäkin on jo useampi vuosi. Jos tämä Gretan tarina lasketaan elämänkerraksi, niin kuin se on määritelty kirjaston kokoelmissa, olen saavuttanut hurjat kaksi kyseisen kirjallisuuslajin teosta!

Jätin tähän kirjaan miltei välittömästi varauksen, kun sain siitä tiedon kirjaston uutuusvahdin kautta. Kirja on tosiaankin julkaistu vasta viime vuoden puolella. Tarkoitukseni ei ole tässä blogitekstissä ottaa millään tavoin kantaa, tai yhtään enempää kuin on välttämätöntä, ilmastonmuutokseen tai muihinkaan asioihin, joihin kirjassa viitataan. Aikomuksenani on käsitellä ja tarkastella tätä kirjaa pelkkänä kirjana ja nostaa esiin, joitain ajatuksia, joita minulle tuli sitä lukiessani.

Kyseessä on siis nuorille suunnattu elämänkerrallinen tarina Greta Thunbergistä, joka nousi otsikoihin menneiden kahden vuoden aikana mm. ilmastolakkoilun ja YK:ssa pitämänsä puheensa vuoksi. On tärkeää huomauttaa, etten missään nimessä väheksy Gretan tekoja, varsinkin puheen pitäminen aiheesta kuin aiheesta YK:n ”isojen” ihmisten keskuudessa on mielestäni suuri saavutus. Hieman korostaisin myös sitä, että kirjassa Gretasta kerrotaan, miten hän jännittää puhumista tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kirjan sisällöstä voidaan olla montaa mieltä. Onko se kirjoitettu vailla minkäänlaista agendaa ja siten se olisi täysin todenmukainen kertomus asioista? Jotkut voivat pohtia, onko ilmastonmuutos edes todellinen tai millainen meidän kantamme siihen tulisi olla. Toiset voivat pohtia sitä, että miten 15-16-vuotias tyttö selvisi niin vähällä koulunkäynnin ajoittaisesta keskeyttämisestä ja miten hän ylipäänsä pääsi niin pitkälle kuin hän on edennyt tähän mennessä. Kaikki nämä kysymykset ovat mielestäni valideja eli oikeita ja myös oikeutettuja esittää. Parhaimmassa tapauksessa ne voivat toimia laukaisijana rakentavalle keskustelulle.

Minun täytyy myöntää, että hymähtelin muutamille riveille kirjassa. Osaksi tämä johtuu siitä, että kykenen itse muistamaan esimerkiksi vielä kuumemman kesän tai olen törmännyt asiaa tutkiessani toisenlaisiin näkemyksiin, jotka on annettu myös tutkijoiden kautta. On miltei tragikoomista huomata, miten ristiriidassa keskustelu ilmastonmuutoksen ympärillä on. Lisäksi kirjaa lukiessani minulle tuli vahvasti tunne, että kirjassa on jopa liioiteltu joitain asioita. Mene ja tiedä, onko asian laita todellisuudessa näin.

Itse näen muutaman erittäin posittiivisen asian tässä Greta Thunbergiä käsittelevässä kirjassa. Ensimmäinen on ehdottomasti se, miten hän on nostanut konkreettisella tavalla esiin sen, että nuoret ihmiset voivat yhtä lailla saada aikaan jotain suurta. Nuorten on mahdollista saada oma äänensä kuuluviin ja saada aikaan keskustelua. Tämä on erittäin positiivinen asia ja ihailtava näkökulma myös, sillä on totta, että tämän päivän nuoret ovat huomisen aikuisia.

Toiseksi, mieleeni jäi hyvin voimakkaasti se, miten Gretaa kuvattaessa kiinnitettiin huomiota siihen, miten hän kykenee keskittymään yksinomaan tähän yhteen asiaan. Luonnollisesti, hänen diagnoosillaan voi olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta siitä huolimatta mielestäni on hienoa nähdä, kun kuka tahansa kykenee paneutumaan työhönsä suurella innolla ja halukkuudella. Kirjassa tunnuttiin käsiteltävän tätä puolta asioista varsin todenmukaisesti vieläpä.

Kolmanneksi ja viimeiseksi, emme ehkä ole täysin valmiita luopumaan kaikista niistä asioista, jotka tuovat meille mukavuutta ja nautintoa (tiedän, etten minä ainakaan ole), mutta voimme aina tehdä oman pienen osamme edistääksemme luonnonsuojelua. Kirjan loppuun on koottu joitain mielestäni aika hyviä, joskin toisaalta itsestäänselviä, asioita, joita jokainen meistä voi tehdä. Kirjan loppuun on myös listattu vuosina, miten ihminen on edennyt mm. teollistumisessa ja innovaatioiden taipaleella. Joskin jokaisen kohdan loppuun on lisätty pieni huomautus siitä, millainen vaikutus kehityksellä on ollut ilmastoon.

Tommaso.sansone91/commons.wikimedia.org

No jaa, yritin käsitellä kirjaa kirjana pureutumatta lainkaan itse ongelmaan. Tiedä häntä onnistuinko kummassakaan. Huomaan näin jälkeenpäin ajatellen, että tästä teoksesta on vaikea kirjoittaa, koska toisekseen se herättää hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Pohtiessani kenelle voisin suositella tätä kirjaa, tulen siihen tulokseen, että tähänkin kysymkseen on haasteellista vastata. Kirja sisällöllisesti on sen luontoinen, että väärään aikaan luettuna, se voi saada aikaan juurikin sen, mitä Greta ilmeisesti toivookin. Paniikkiin menemistä ilmaston vuoksi, joka on mielestäni suoraan sanottuna väärä lähestymistapa asiaan. Paniikissa ollessaan on hyvin vaikea nähdä asioita kunnolla ja voi tulla tehtyä vääriä sekä katastrofaalisia päätöksiä ja valintoja, joilla on kauaskantoiset seuraukset. En myöskään kykene antamaan tälle teokselle varsinaista arvosanaa. Minun pitäisi jakaa arvosana kahteen osaan, sisällön ja Gretan tekojen sekä pyrkimysten välille. Tämä ei mielestäni ole välttämättä aivan oikein.

Haluan kuitenkin päättää blogikirjoitukseni sanomalla, että kirja on mielenkiintoinen lukukokemus. On asioita, joista meidän tulee olla huolissaan, mutta mille tasolle viemme tuon huolemme, on itsestämme kiinni.

Tekstiä korjattu 15.4.2020 klo 20:14. Lauseessa "Luonnollisesti, hänen sairaudellaan --" on muutettu "Luonnollisesti, hänen diagnoosillaan --"
Korjattu lauseessa "Toiseksi, mieleeni jäi hyvin voimakkaasti se, miten Gretaa kuvattaessa kiinnitettiin huomiota siihen, miten hän kykeni --" muutettu imperfekti preesensiin "kykenee".

Essi Ihonen – Ainoa taivas (2018)

Usein, kun luen kirjaa tai katson elokuvaa, pohdin ja saatan jopa ajatella ääneenkin tapahtumia, jotka tulevat seuraavaksi. Toisinaan tämä pohdinta keskittyy suoraan niihin asioihin, joita luen juuri sillä hetkellä. Oli asian laita miten tahansa, Ihosen Ainoa taivas on mielestäni yksi niitä harvoja teoksia, joissa tällaista tuhahtelua ja turhautumista esiintyi lähes joka luvussa. On jollain tapaa vaikea kuvitella ja nähdä todeksi se, mitä kirjassa kuvataan tapahtuvaksi, etenkin Ainoa kohtaan. Jos tarkoituksena on lukea teos, joka herättää ajatuksia ja auttaa pohdinnan aloittamisessa, on tämä juuri sopiva kirja siihen. Lisäksi, huomaan, että tästä teoksesta voisi kirjoittaa ja kertoa vaikka miten pitkästi tahansa. Yritän kuitenkin pitää asiani ytimekkäänä ja kitetytettynä.

Ainoa taivas keskittyy kuvaamaan elämää jonkin uskonnollisen yhteisön piirissä. Kirjassa kuvataan hyvinkin tarkkaan sitä, miten seurakunta ja perhe määrittävät ja määräävät monista yksilöä koskevista asioista. Voidaan jopa puhua tietyllä tapaa pakkoavioliitoista. Kirjassa Ainon isä on se, joka on istuttanut pelon siemenen lapsiinsa ja yrittänyt siten saada heidät kunnioittamaan vanhempiaan, Raamattua ja Jumalaa. Useasti kirjassa kuitenkin Aino pohtii sitä, miten hän ja hänen isänsä Jumala eroavat toisistaan. Ääneen Aino ei kuitenkaan ajatuksiaan lausu, sillä pahimmassa tapauksessa tämä voisi johtaa eristämiseen eikä Aino voi kuvitella mitään yhtä pahaa rangaistusta.

Tilanne alkaa kuitenkin muuttua kirjan edetessä ja vähän kerrassaan Aino alkaa ymmärtää, että elämä ei olekaan välttämättä niin helppoa kuin annetaan suunnitelmissa ymmärtää. Ainolla on kaksi sisarusta, molemmat vanhempia kuin hän. Vanhin veli on jo naimisissa, mutta perheensä pettymykseksi hän nai seurakunnan ulkopuolisen. Ainon sisar menee myös kirjan aikana naimisiin ja tätä avioliittoa kuvataan varsin monenlaisin sanankääntein.

Aino tuntee toisaalta suurta yksinäisyyttä, sillä hän kokee toisaalta olevansa yksin näiden omituisten ajatusten kanssa, jotka vetävät häntä kahteen suuntaan. Hän haluaa olla mieliksi vanhemmilleen, mutta tarkkailtuaan veljensä elämää ja myöhemmin sisarensa arkea, hän alkaa epäröidä tosissaan. On jopa sydäntä raastavaa lukea, miten Aino yrittää tasapainoilla omien nuoruuden myrskyisten tunteiden kanssa ja sen välillä, mitä hänen isänsä, Raamattu ja seurakunta määräävät. Kirjaa lukiessani suurin inhotuksen kohta liittyy siihen, miten Aino tehtyään jotain muiden mielestä sopimatonta, joutuu katumaan syntejään julkisesti seurakunnan edessä. Tämä on jo silkkaa nöyryytystä ja mielestäni vielä enemmän sellaista nuorelle, joka muutenkin tasapainoilee oikean ja väärän välillä.

Kykenen vielä muistamaan hyvin ne tuntemukset ja ajatukset, joita minulla oli kirjaa lukiessani. Minua häiritsi Ainon puolesta se, miten paljon häneltä oikeastaan oli pimitetty tietoa. Hän oppii seksuaalisuudesta, seksistä ja siitä, miten nämä liittyvät avioimieheen ja vaimoon vasta ollessaan seitsemäntoistavuotias. Hänellä on kova halu päästä jatkamaan opintojaan ja valmistua opettajaksi, mutta kuten hän kirjassa osuvasti itsekin pohtii ”miten hän, joka tietää asioista vain murto-osan eikä osaa auttaa muita riittävällä tavalla, voisi opettaa ja huolehtia hänelle vieraista lapsista”. Minua suorastaan ärsytti se, miten tottelevaiseksi Aino on kuvattu!

Kirjan loppua kohden alkaa tapahtua suuria muutoksia, salaisuuksia paljastuu ja Aino joutuu ensi kertaa elämässään tekemään omia päätöksiä. Hän väistämättä pohtii sitä, millä tavoin muut suhtautuvat hänen tekemiin valintoihin. Kuitenkin, kun se kuuluisa korsi katkaisee sen kamelin selän, on turha enää valittaa.

Monessa kohtaa alan epäillä tapahtuvatko kirjan tapahtumat tänä päivänä, kirjailija on osannut kuvata tilanteet ja miljööt siten, että voisi helposti kuvitella lukevansa 1900-luvulle sijoittuvaa tarinaa. Monet teemat ja asiat kuitenkin viestivät selkeästi, että liikutaan nykypäivässä, mikä lisää vain suuttumusta. Suurin närkästykseni liittyy luultavasti siihen, miten Ainolta on kielletty pääsy kaiken muun tiedon äärelle kuin pakolliseen kouluaineistoon ja Raamattuun.

Kirjan kohokohta tuntuu olevan se, kun Aino osallistuu omanikäistensä nuorten leirille. Siellä Aino saa tuntea yhteenkuuluvuutta ja kokea onnea. Hän onnistuu jopa luomaan yhden hyvän ystävyyssuhteen ja vaikka myöhemmin tämä suhde kärsii hieman Ainon valintojen vuoksi, on mielestäni hienoa nähdä, että loppujen lopuksi on tämä ystävä valmis tukemaan Ainoa. Jossain mielessä voidaan tätä leiriä pitää kirjan tapahtumien ’keikauttajana’, toisin sanoen, ilmiönä, joka muuttaa asioita. Leirillä Ainolla on mahdollisuus pohtia omaa elämäänsä ja pohtia, haluaako sen jatkuvan samaa rataa kuin siihenkin asti.

Asioiden syvyyttä ja merkitystä lisää mielestäni se, että kirjoittaja itse kuuluu tällaiseen, ymmärtääkseni varsin tiukkaankin, uskonnolliseen yhteisöön. Kirjassa ei nimetty tätä uskontoa tai kirkkoa millään tapaa, mikä on minusta hyvä ajatus, koska se toisaalta jättää tulkinnan varan lukijalle. Koska kirjoittaja on niin läheinen kertomiensa asioiden kanssa, on hän onnistunut luomaan uskottavan ympäristön, tapahtumat, mutta enennen kaikkea samaistuttavat, mielenkiintoiset sekä vakuttavat henkilöhahmot.

En halua nostaa mitään tiettyä teemaa ylitse muiden tästä teoksesta kirjoittaessani. Haluan sen sijaan huomauttaa, miten paljon tästä kirjasta on oikeastaan mahdollista oppia ja saada irti. Ei pelkästään käytännön asioita, vaan pikemminkin kirjassa kysytään kysymyksiä, joita itse kunkin voi olla sopivaa esittää aina silloin tällöin. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon ja olen melko varma, että tulen lukemaan sen vielä jossain vaiheessa uudestaan. Kirjassa käsitellään joitain melko vaikeita aiheita ja sen vuoksi suosittelen sitä yläasteikäisille ja sitä vanhemmille. Kirja taitaa olla luokiteltuna kirjastoissa osuvasti nuorten aikuisten osastolle, mutta mielestäni teoksessa esitetään asiat toisaalta siten, että nuorempienkin on hyvä kenties pureutua niihin.

☆☆☆☆☆

Jukka-Pekka Palviainen – Perjantai on hyvä päivä lähteä (2014)

Tämän kirjan lukeminen osoittautui tietyllä tapaa haasteelliseksi. Tällä ei ollut mitään tekemistä kirjan teeman, jäsentelyn, rakenteen tai muunkaan kirjaan itseensä liittyvän kanssa. Vastaisuuden varalle on hyvä laittaa itselle muistiin, ettei välttämättä kannata aloittaa kirjaa ennen matkalle lähtöä. Oli matka miten lyhyt tahansa, on aika todennäköistä, että on unohtanut ainakin osan siitä, mitä kirjassa on tapahtunut aiemmin. Onnekseni, Perjantai on hyvä päivä lähteä, on suhteellisen helppolukuinen ja se ei sisällöllisesti ole kovin vaativaa luettavaa. Siltikin, se herätti lukuisia ajatuksia ja pohdintoja.

Kirjassa on nähdäkseni useita eri teemoja sekä aiheita. Osa näistä on enemmän itsestään selviä, toiset vaativat ehkä hieman syvemmälle menemistä sekä analyyttistä otetta. Mene ja tiedä. Pääteemoina pidän ehdottomasti henkistä kasvua, pelkojen voittamista, vanhemman ja lapsen välistä suhdetta sekä uuden kohtaamista. Eräänlaisina sivuteemoina voidaan pitää mm. yksinäisyyttä, mutta toisaalta myös toiseen turvaamista ja luottamista. Suurin osa näistä kiteytyy päähenkilöihin, joita tässä kirjassa on kaksi, Lotta ja poika. Ne ilmenevät kuitenkin jonkin verran myös muissa hahmoissa. Edelleen, kirjan kokoon nähden, siinä on hyvin paljon asiaa, jotka pistävät miettimään.

Kirjan alkuasetelma on se, miten Lotta kuvittelee elämäänsä sitten, kun hän on vanhempi. Aikuisempi. Mutta ennen hänen unelmiensa toteuttamista, hänellä on tehtävä. Hän haluaa löytää ja tuoda isänsä takaisin elämäänsä. Lotan isä on todistanut oikeudessa ja on siksi joutunut jättämään perheensä taakse ja pakoilemaan. Lotta tietää tämän, mutta haluaa siitä huolimatta tavoittaa isänsä. Sattuman ja tapahtumien oikusta Lotta saa myös matkakumppanin, pojan, ja he päättävät lähteä etsimään Lotan isää eräänä perjantaina.

Mielestäni poika edustaa tässä tarinassa jollain tapaa pelkoa ja uuden jännittämistä, vaikka toisaalta tarinassa on selkeitä tilanteita, joihin poika suhtautuu rennommin ja helpommin kuin Lotta. Lotta pohtii moneen kertaan, miksi poika on lähtenyt mukaan. Häntä toisaalta selvästi kiinnostaa tietää enemmän matkatoveristaan, mutta isän löytämisen pakottava tarve sammuttaa kaikki muut ajatukset. Mielestäni on jopa jollain tapaa vaikeaa sanoa, kumpi henkilöistä on kiinnostavampi. Lotan aikomukset ja tarinankaari on selkeästi esillä, kun taas pojasta ei tiedetä juuri mitään. Ei edes tämän nimeä. Jossain vaiheessa Lotalle selviää, että poika on paossa jotain menneisyydestään, mutta selvyyttä tähänkään ei saada kuin vasta asioiden tasaannuttua. Toisaalta, pojan tarinan selvittyä, on tätä myös hieman helpompi ymmärtää.

Matkalla kaksikko kohtaa monenlaisia henkilöitä ja tässä kohden kirja menee mielestäni hieman todellisuuden rajan yli. Lotta ja poika kyllä epäröivät muutamassa tilanteessa, voiko vieraaseen luottaa, mutta suurimmassa osassa tilanteista, he päättävät ottaa riskin. Myönnettäköön, että osa näistä on sen luontoisia, että heitä ajaa pakottava tarve, mutta tästä huolimatta on kirjan viesti tässä asiassa mielestäni hieman epäselvä.

Olen törmännyt useisiin teoksiin, joissa ei anneta riittävästi taustatietoa tai avata henkilöiden motivaatioita tarpeeksi. Näen tämän oikeastaan ongelmalliseksi siinä, mielessä, että tällöin samaistuminen ei ole välttämättä ole mahdollista. Edelleen, lukukokemus voi kärsiä suuresti tämän vuoksi. Tässäkin kirjassa esiintyy tietyllä tapaa tällaista tietojen hidasta antamista tai tiedot on ujutettu kerronnan virtaan siten, että ne voivat mennä helposti ohi. En kuitenkaan jostain syystä kokenut tätä häiritseväksi. En osaa sanoa, mistä tämä johtuu. Juonellisesti Perjantai on hyvä päivä lähteä on aika simppeli. Tapahtumat etenevät myös aika lailla lineaarisesti eli edellisestä tapahtumasta siirrytään suoraan seuraavaan.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus, mutten usko, että olen lukemassa tätä uudestaan. Tai jos olen, niin tämä kirja saa luvan odottaa pidemmän aikaa ja kirjaston hyllyssä. Vaikka pidin ideasta ja kerrontakin on mielestäni sujuvaa, on kirja kokonaisuutena sen verran lyhyt ja jopa hieman tönkkö. Näin ollen en luultavasti olisi hankkimassa tätä omaan hyllyyni.

Näkisin vielä, että kirja soveltuu aika hyvin yläasteikäisille tai 5.-6.-luokkalaisille ehkä hienoisella varauksella.

☆☆☆

Kohti uutta vuotta 2020!

romana klee/Flickr.com

Tämän osion olisi pitänyt olla eräänlainen tilannekatsaus vuoteen 2019 ja siihen, miten aion jatkaa tämän blogin kanssa. Se nyt on vain hieman myöhässä, aikomuksenani oli kirjoittaa tämä vähän ennen vuoden vaihdetta tai uudenvuoden päivänä. Olisin päässyt helpommin tunnelmaan ja niin edelleen. Nyt on tyytyminen tähän.

Olen pitänyt siinä mielessä lupaukseni, että olen kirjoittanut joistain lukemistani kirjoista arviointeja tänne. Osa lukemistani kirjoista on sitten jäänyt toistaiseksi vaille kirjallista pohdintaa, mutta se ei alun perinkään ollut tarkoitukseni. Aion jatkaa tällä linjalla, sillä opiskelut teettävät toistaiseksi edelleen runsaasti työtä ja toisinaan saan tarpeekseni kirjoittaessani esseitä ja muita vastaavia. Lisäksi haluan pitää lukukipinää yllä ja itselleni paras keino tehdä näin on se, etten ota siitä liiaksi paineita. Toistaiseksi tämän blogin pitäminen on toiminut ja olen ollut hyvin tyytyväinen siitä, että koen saavani nyt myös enemmän irti lukemisistani.

Pohdin vielä tämän blogin aloitustekstissä elokuvista kirjoittamista. Tämä osuus on vähän lässähtänyt. Huomasin hyvin nopeasti, etten oikeastaan ole elokuvissa käyvää tyyppiä, osaltaan tähän vaikuttavat taloudelliset syyt, osa johtuu muista tekijöistä. En kuitenkaan ole kuopannut ajatusten ylöskirjaamista katsotuista elokuvista aivan vielä. Minulla on eräs ajatus tähän liittyen mielessäni, mutten kirjoita siitä nyt sen enempää. Toisekseen, uskoisin, että tämä vaatii kuitenkin toisen blogin perustamista.

Sitten hienoinen katsaus tulevaan vuoteen. Kuten totesin edellä, olen ollut tyytyväinen tähän astiseen. Aion jatkaa satunnaisten kirjojen lukemista ja kirjoitan niistä mielipiteitäni sekä muita ajatuksia edelleen tänne. Haluan kuitenkin edelleen kehittää joitain puolia tässä asiassa. 1) Lukea silloin tällöin, ja hiukan enemmän, aikuisten kirjallisuutta ja 2) tutustua ja lukea mahdollisuuksien mukaan myös enemmän uutuuksia. Haasteena tässä jälkimmäisessä tavoitteessani on, että lukutilanteeni on lähestulkoon aina sellainen, että minulla on (teoriassa) useita kirjoja samanaikaisesti luettavana. Ns. TBR-listani on myös jokseenkin pitkä tällä hetkellä. Voi siis olla, että uutuuksille ei jää kovin paljoa aikaa, saa nyt nähdä.

Hyvillä mielin kohti alkanutta vuotta ja uutta vuosikymmentä. Lukeminen jatkukoon samaan malliin ja siitä pitää voida nauttia. Toivotan teille kaikille hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta 2020!

 

Geralt/Pixabay.com