Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle (2007)

Joskus on tarvis palata ns. juurilleen. Aivan kirjaimellisesti. Tai matkata menneisyyteen. Miten vain on asian laita, nautin todella paljon tämän ohuehkon kuvakirjamaisen lukemisesta. Olen huomannut viime aikoina, että etenkin pitkien romaanien tai novellikokoelmien lukeminen, tietokirjallisuudesta puhumattakaan, voi uuvuttaa täysin. En kuitenkaan haluaisi joutua työntämään tätä mieluista harrastusta kauemmas, sillä riskinä on, että uudelleen aloittaminen voi olla haastavaa. Kannustankin kaikkia lukijoita, että mikäli eteen tulee ns. lukuähky, on harkittavan arvoinen vaihtoehto tarttua johonkin kirjaston lastenostaston kirjaan.

Joka tapauksessa, kirjan päähenkilö on eräs nuori haapa, joka kasvaa keskellä kaupunkialuetta. Vaikka haavalla on paljon eläinystäviä alueella ja hän nauttii kovin etenkin, kun lapset tulevat leikkimään sen läheisyyteen, on se silti hiukan onneton. Asiaa auttaa hiukan se, että lähialueella asuva Anni-niminen tyttö pitää haapaa erittäin suuressa arvossa. Haapa samoin pitää kovin Annista. Kun sitten eräänä päivänä Annin perhe muuttaa muualle, haavan täyttää tyhjyys. Jonkin ajan jälkeen iskee suuri ja voimakas rajumyrsky ja haapa saa kokea jotain aivan uskomatonta, jolla on vieläkin uskomattomat seuraukset.

Minun täytyy myöntää, että liikutuin moneen kertaan tätä kirjaa lukiessani. Sen pienuudesta huolimatta, mahtuu näiden kansien väliin koko joukko ajatuksia, tunteita, teemoja sekä aiheita. Kantavana teemana on mielestäni kaksi. Ensimmäiseksi se, miten on mahdollista olla lähellä luontoa ja muodostaa jopa eräänlainen syvempi suhde ja side siihen. Toiseksi, tämän edellisen innoittamana, ystävyys. Etenkin ystävyyttä haavan ja Anni-tytön välillä on hyvin mukavaa lukea.

Jossain määrin täytyy pohtia sitä, miten haapa tuntuu myös haluavan jotain, mikä ei ole täysin mahdollista. Haapa siis haluaa siirtyä suureen metsään, missä sillä olisi suuri joukko lajitovereita ystävinään. Tilanne ei kuitenkaan alun alkaen ollut täysin huono haapaa kohtaan. Vaikka hän selvästikin on hyvin kiitollinen myöhemmin kirjassa, jotenkin herää epäilys, onko hänen vaikea osoittaa kiitollisuuden tuntemuksia aloitustilanteessa?

On hyvin tavallista, että lastenkirjoissa käsitellään teemoja pääasiassa joko eläinten, muun luonnon tai jossain määrin ihmisten kautta. Tällä on pyrkimyksenä saada parempi yhteys lapseen ja saada myös aikaan kenties ajattelua käsillä olevia teemoja kohtaan. Pohdin siis itse, millä tavoin tuo haavan elämäntilanne alussa verraten siihen, mikä se on kirjan lopussa, on heijastettavissa ihmisten elämään. Ehkä vielä enenevässä määrin lasten elämään.

Koska kirjassa on kuvitusta tekstin lomassa, täytyy kuvista sanoa myös muutama sananen. Kirjan on kuvittanut Laila Nevakivi, itselleni aiemmin tuntematon kuvittaja, mutta jälki on mielestäni todella hienoa. Osittain tämä onkin syy, miksi kirja jättää niin voimakkaan vaikutelman. Tämä vaikutelma jää elämään myös lukukokemuksen päättymisen jälkeen. Kuvat ovat jossain mielessä pelkistettyjä, mutta toisaalta niissä on runsaasti yksityiskohtia.

Nautin tosiaankin tämän kirjan lukemisesta ja näkemykseni on, että tällä kirjalla ei oikeastaan ole ikärajoja. Koska se on eräällä tapaa lastenkuvakirja, soveltuu se myös pienemmille lapsille vanhempiensa lukemana. Soveltuu se myös alakoululaisille, esimerkiksi sellaisille, jotka opettelevat vasta lukemaan. Mielestäni kirja soveltuu myös todella hyvin tätäkin vanhemmille lukijoille, koska se voi auttaa arvostamaan monia asioita sekä muistamaan muita tärkeitä, kenties unohduksiin vaipuneita, mm. ominaisuuksia.

☆☆☆☆☆