Satu Liesko: Unohtunut kansa (2018)

Minusta on mielenkiintoista, miten montaa kautta voikaan saada lukusuosituksia tai kirjavinkkauksia. Perinteisin ja ehkä tunnetuin näistä tavoista taitaa auttamatta, mutta positiivisella tavalla, olla edelleen kirjaston hallussa. Mietin, että missä määrin esimerkiksi kirjavlogaajat ja -bloggaajat onnistuvat tässä. Mietin, että kuinka moni saa lukukipinän ja innostuu kirjaston uutuusvahtien kautta. Sitten on luonnollisesti ystävä- ja tuttavapiirit, joissa voidaan jakaa varsin kiivaasti vinkkejä. Mietin, että onko opettajilla millainen rooli tässä lukemisen osiossa.

Mitä tulee tähän vastaluettuun kirjaan, niin kykenen havaitsemaan monia yhtäläisyyksiä joidenkin tuttavieni, mutta myös omalla kohdalla olevista ominaisuuksista, jotka nostetaan käsittelyyn kirjassa. Kirjassa esiintyy oikeastaan varsin monta tällaista pääluonteenpiirrettä, jotka kaikki on löydettävissä maailmasta kirjan ulkopuolella. Löytyy liiallista kiltteyttä, joka on kiteytynyt päähenkilöön, Matilda-tyttöön. Löytyy suojelun- ja puolustamisenhalua, joka näkyy Matildan ystävässä, Veetissä. Kirjassa on myös pomottelua ja käskyttämistä, pyytämistä eikä kiitosta anneta. Nämä ominaisuudet tulevat parhaiten esiin Matildan omassa äidissä sekä eräässä tämän tuttavakaverissa. Sitten on tietysti silkkaa ilkeyttä, joka tulee esiin ollumeissa, yhdessä erikoisista kansoista, joihin kirjassa törmätään. Ja niin edelleen. Olen melko varma, että jokainen jossain vaiheessa elämäänsä törmää johonkin tällaiseen luonteenominaisuuteen.

Koska päähenkilönä on Matilda ja hänessä korostuu kaikkein voimakkaimmin liiallinen kiltteys ja auttamisen halu, jopa siihen pisteeseen, että tuntuu, että hänen ylitseen kävellään, on tämä kirja mielestäni jollain tapaa kasvutarina. Matildan täytyy oppia löytämään voimia itsestään, joiden avulla hän voi uskaltaa kieltäytyä tekemästä asioita, joita hän ei halua. Aluksi hänen täytyy oppia pitämään puoliaan äitiään ja tätä tuttavakaveriaan vastaan. Hänen edistymisensä ei ole kovin kummoista näissä kummassakaan, täytyy myöntää.

Sitten eräänä iltana hän tempautuu aivan erilaiseen maailmaan, Harsomaahan, jossa hänen täytyy todella oppia pitämään puoliaan inhottavia ollumeja vastaan, jotka haluavat hänestä orjan itselleen. Vähän kerrassaan Matilda tuntuu saavan voimaa ja päättäväisyyttä, lähinnä omien voimakkaiden tunteidensa kautta. Mutta riittävätkö nämä tunteet ja onko kiltin tytön helppo sanoa ”ei”, kun tilanne sitä kysyy?

Kirjan henkilöitä on mietitty mielestäni aika perusteellisesti. Nopeasti oli mahdollista samaistua esimerkiksi juurikin Matildan kenkiin ja nähdä asiat siten, kuin hän ne näki. Huomasin, että itsessäni heräsi myös suuttumusta Matildan kohtaamia tilanteita kohtaan. Kirjan muut henkilöt toimivat selvästi tarinan tukijoina eli sivuhenkilöinä, mutta heitäkään ei ollut unohdettu. Kaikkien motiivit ja perimmäiset ajatukset tuotiin hienosti esiin ennen teoksen päättymistä.

Mitä tulee kirjan nimeen, Unohtunut kansa, tällä viitataan minoalaisiin. He ottavat Matildan vastaan Harsomaassa ja auttavat häntä ymmärtämään asioita jonkin verran. He ovat myöskin ollumien palvelijoita. He eivät ole pohtineet pakenemista enää pitkiin aikoihin, eivätpä he enää edes juurikaan hymyile, naura taikka puhu. Matilda ottaa tehtäväkseen auttaa minoalaisia kaikin mahdollisin keinoin, mutta onko yksi tyttö riittävästi vastustamaan kokonaista ollumien armeijaa?

Kirja on siitä mukava, ettei se ole kovin paksu, joten sen lukee oikeastaan aika nopeasti. Toisekseen, se on kirjoitettu ja sen ulkoasu on rakennettu muistuttamaan runokirjaa. Eli sivuilla on useita pieniä kappaleita. Lukemisen voi myös jättää täten helposti kesken ja palata myöhemmin kappaleen pariin.

Eräs aspekti teoksessa minua hiukan jäi hämäämään. Kirjassa viitataan siihen, miten Matilda ei tiedä, miten on päätynyt Harsomaahan. Jossain vaiheessa alkaa lukija väistämättä pohtimaan, onko kaikki tapahtumat unta. Kuitenkin, kirjan lopussa esitetty toteamus pistää miettimään asioita uudestaan. Oli asian laita kummin päin tahansa, oli se unta tai totta, uskon vahvasti, että ihmisen on mahdollista löytää piilossa olevia voimavaroja sisältään ja ottaa ne hyötykäyttöön.

Leisko on kirjoittanut tämän kirjan kohdeyleisönää lapset, mutta mielestäni tässä teoksessa käsitellään sellaisia aiheita, joihin kuka tahansa voi perehtyä ja tästä kirjasta on mahdollista oppia paljon. Oman kasvun lisäksi, kirjassa pureudutaan kysymykseen rohkeudesta ja oman itsetunnon kasvattamisesta. Kaikki tärkeitä aiheita ja mielestäni vielä enenevässä määrin, kun kyseessä ovat lapset ja nuoret. Näin ollen, kirjaa voidaan mielestäni suositella varsin laajalle yleisölle.

☆☆☆☆

Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle (2007)

Joskus on tarvis palata ns. juurilleen. Aivan kirjaimellisesti. Tai matkata menneisyyteen. Miten vain on asian laita, nautin todella paljon tämän ohuehkon kuvakirjamaisen lukemisesta. Olen huomannut viime aikoina, että etenkin pitkien romaanien tai novellikokoelmien lukeminen, tietokirjallisuudesta puhumattakaan, voi uuvuttaa täysin. En kuitenkaan haluaisi joutua työntämään tätä mieluista harrastusta kauemmas, sillä riskinä on, että uudelleen aloittaminen voi olla haastavaa. Kannustankin kaikkia lukijoita, että mikäli eteen tulee ns. lukuähky, on harkittavan arvoinen vaihtoehto tarttua johonkin kirjaston lastenostaston kirjaan.

Joka tapauksessa, kirjan päähenkilö on eräs nuori haapa, joka kasvaa keskellä kaupunkialuetta. Vaikka haavalla on paljon eläinystäviä alueella ja hän nauttii kovin etenkin, kun lapset tulevat leikkimään sen läheisyyteen, on se silti hiukan onneton. Asiaa auttaa hiukan se, että lähialueella asuva Anni-niminen tyttö pitää haapaa erittäin suuressa arvossa. Haapa samoin pitää kovin Annista. Kun sitten eräänä päivänä Annin perhe muuttaa muualle, haavan täyttää tyhjyys. Jonkin ajan jälkeen iskee suuri ja voimakas rajumyrsky ja haapa saa kokea jotain aivan uskomatonta, jolla on vieläkin uskomattomat seuraukset.

Minun täytyy myöntää, että liikutuin moneen kertaan tätä kirjaa lukiessani. Sen pienuudesta huolimatta, mahtuu näiden kansien väliin koko joukko ajatuksia, tunteita, teemoja sekä aiheita. Kantavana teemana on mielestäni kaksi. Ensimmäiseksi se, miten on mahdollista olla lähellä luontoa ja muodostaa jopa eräänlainen syvempi suhde ja side siihen. Toiseksi, tämän edellisen innoittamana, ystävyys. Etenkin ystävyyttä haavan ja Anni-tytön välillä on hyvin mukavaa lukea.

Jossain määrin täytyy pohtia sitä, miten haapa tuntuu myös haluavan jotain, mikä ei ole täysin mahdollista. Haapa siis haluaa siirtyä suureen metsään, missä sillä olisi suuri joukko lajitovereita ystävinään. Tilanne ei kuitenkaan alun alkaen ollut täysin huono haapaa kohtaan. Vaikka hän selvästikin on hyvin kiitollinen myöhemmin kirjassa, jotenkin herää epäilys, onko hänen vaikea osoittaa kiitollisuuden tuntemuksia aloitustilanteessa?

On hyvin tavallista, että lastenkirjoissa käsitellään teemoja pääasiassa joko eläinten, muun luonnon tai jossain määrin ihmisten kautta. Tällä on pyrkimyksenä saada parempi yhteys lapseen ja saada myös aikaan kenties ajattelua käsillä olevia teemoja kohtaan. Pohdin siis itse, millä tavoin tuo haavan elämäntilanne alussa verraten siihen, mikä se on kirjan lopussa, on heijastettavissa ihmisten elämään. Ehkä vielä enenevässä määrin lasten elämään.

Koska kirjassa on kuvitusta tekstin lomassa, täytyy kuvista sanoa myös muutama sananen. Kirjan on kuvittanut Laila Nevakivi, itselleni aiemmin tuntematon kuvittaja, mutta jälki on mielestäni todella hienoa. Osittain tämä onkin syy, miksi kirja jättää niin voimakkaan vaikutelman. Tämä vaikutelma jää elämään myös lukukokemuksen päättymisen jälkeen. Kuvat ovat jossain mielessä pelkistettyjä, mutta toisaalta niissä on runsaasti yksityiskohtia.

Nautin tosiaankin tämän kirjan lukemisesta ja näkemykseni on, että tällä kirjalla ei oikeastaan ole ikärajoja. Koska se on eräällä tapaa lastenkuvakirja, soveltuu se myös pienemmille lapsille vanhempiensa lukemana. Soveltuu se myös alakoululaisille, esimerkiksi sellaisille, jotka opettelevat vasta lukemaan. Mielestäni kirja soveltuu myös todella hyvin tätäkin vanhemmille lukijoille, koska se voi auttaa arvostamaan monia asioita sekä muistamaan muita tärkeitä, kenties unohduksiin vaipuneita, mm. ominaisuuksia.

☆☆☆☆☆

Aleksi & Meri Korpela: Peloton Peltohiiri (2019)

☆☆☆☆☆

Sain tästä hienosta kirjasta tiedon jälleen kerran kirjaston uutuusvahdin kautta. En muista enää tarkkaan, mikä on ollut sen hetkinen lukemistilanteeni. Luettuani kuitenkin synopsin eli tekstinpätkän, jossa kerrotaan, mitä kirjassa tapahtuu, olin välittömästi myyty. Ei kun varausta vaan kehiin! Muistelen yllättyneeni aika tavalla saadessani kirjan kirjastoautosta käsiini, sillä en ollut odottanut sen olevan kuvakirjamainen. Olin kait unohtanut tarkistaa kirjan tiedoista sivumäärän. Tämä ei loppujen lopuksi muodostunut esteeksi tai haitaksi millään tavalla, sillä onnistuin lukemaan tämän hyvin nopeasti ja aika lailla välittömästi Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle -kirjan jälkeen.

Eräs ongelma, joka voi muodostua lukijaan, on se, että hänelle voi kehittyä taito ennakoida kirjan tapahtumia. En voinut estää tätä tapahtumasta tämän teoksen kohdalla, mutta toisaalta, juoni ei ole järin mutkikas. Tämä voi mielestäni olla positiivinen asia tai se voi muodostua jonkinlaiseksi ongelmaksi. Minulle se oli siinä välimaastossa. Toisaalta nautin suuresti siitä, miten esimerkiksi Peltohiirtä kuvataan hahmona, pelokkaaksi ja varovaiseksi. Tarinan päätös yllätti minut myös aikamoisesti, käännettyäni kirjan viimeisen sivun, olin oikeastaan positiivisesti yllättynyt.

Kirjan yhtenä pääteemana on selvästi se, miten Peltohiiri kyllästyy olemaan jatkuvasti niin säikky, kaiken aikaa. Hän varoo jopa menemästä liian kauas kotioveltaan ja liikku ulkona ollessaan muutenkin hyvin varovaisesti. Eräänä päivänä tapahtuu sitten jotain, mikä muuttaa Peltohiirtä perinpohjaisesti. Hän päättää ryhtyä sankariksi. Jatkuvien epäilysten äänten kalvamanana, hän onnistuu kuitenkin valmistamaan itselleen sankariasun. Hän on valmis seikkailuun!

Mutta. Onko sankariksi ryhtyminen noin vain tehtävä muutos? Mitä sankarilta tarkkaan ottaen odotetaan? Millaisiin seikkailuihin hän voi vielä päätyä? Ovatko ne turvallisia? Ja kaikkein tärkein, mistä lähteä liikkeelle? Tämänkaltaisten kysymysten parissa Peltohiiri painiskelee sankarin uransa alussa. Hänen onnekseen metsän muut eläimet ovat varsin kiinnostuneita hänen äkillisestä asenteen ja olemuksen muutoksestaan. Jotkut heistä tarjoavat jopa varsin käypiä ideoita.

On mielenkiintoista lukea näitä näiden muiden eläinten tekemiä ehdotuksia. Herra Orava esimerkiksi kehottaa pysymään nöyränä, kiitollisena, jalona sekä sellaisena, jolle maine ei nouse hattuun. Hän siis toimi hyvin lyhyen aikaa eräänlaisena menttorina eli opettajana Peltohiirelle. Eräs toinen, joka jakaa viisauden sanoja, on Siili. Siilin sanoista ei kuitenkaan ota tarkkaan selkoa, mitä hän tarkoittaa. Kun luin Siilin ehdotuksia ja pohdintoja, mieleeni nousi väistämättä filosofiset keskustelut. Kolmas, jonka ehdotukset jäävät taatusti hyvin mieleen, tulevat herra Myyrältä. Siinä, missä kaikki muut eläimet tuntuvat pyrkivän kannustamaan Peltohiirtä, Myyrän asenne on vastakkainen, jopa vähättelevä.

Lopulta Peltohiiri tapaa toisen, samaan tapaa ajattelevan olennon, Päästäisen. Yhdessä heistä tulee tämän metsän Batman ja Robin, kaksikko, joka lähtee toimimaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan! Epäoikeudenmukaisuus on kuitenkin lähempänä kuin kumpikaan pystyy kuvittelemaan. Tilanteen kärjistyessä, Peltohiireltä kysytään suurta rohkeutta tarttua toimeen, mutta kyseessä on jotain muuta kuin lohikäärmeen surmaaminen.

Kirjan ovat kuvittaneet ja kirjoittaneet yhdessä Aleksi ja Meri Korpela. En ole aiemmin törmännyt kummankaan teoksiin tai kuvituksiin muualla, täytyy pitää silmät ehdottomasti auki. Kirjan tarina on sujuvaa ja tekstiäkin on mielestäni juuri sopivasti. Usein teksti on jopa jaettu kahteen pieneen palstaan, joka voi helpottaa lukemista. Lukujen otsikot ovat mielestäni osuvia ja niistä käy hyvin ilmi, minkälaisen ominaisuuden kanssa ollaan tekemisissä. Kuvitus ja kuvat ovat aivan uskomattoman hienoja. Osa on maisemakuvauksia, osa kuvista on mustavalkoisia kuvia esimerkiksi Peltohiirestä. Sitten on kuvia, joissa on jostain kumman syystä kuvattu pieniä ötököitä tekemässä mitä eriskummallisimpia asioita. Yhdessä kuvassa koppakuoriaiselta vaikuttava ötökkä ripustaa pyykkiä kuivumaan, mikä on mielestäni varsin hupaisaa.

Olen melko varma, että meistä jokainen on joskus halunnut olla sankari tavalla tai toisella. Vaikkei maailmassa, jossa elämme, ei välttämättä ole lohikäärmeitä, peikkoja tai ilkeitä maahisia, on silti monia asioita, joissa on mahdollista osoittaa rohkeutta ja jopa sankaruutta. Mielestäni Pelottomasta Peltohiirestä on mahdollista oppia yhtä sun toista mielenkiintoista. Se toimii hyvänä opettajana ja silmiä avaavana kokemuksena, joka osoittaa jokaiselle, miten voimme olla itse kukin oman elämämme sankareita. Suositukseni onkin, että mahdollisimman moni, oikeastaan iästä riippumatta, lukisivat ja tutustuisivat tähän teokseen ja sen esittämiin arvokysymyksiin.

Valentina Camerini: Gretan tarina. Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita (2019)

En ole luku-urani aikana perehtynyt kovinkaan moneen elämänkertaan, pystyn varmuudella sanomaan, että olen lukenut yhden ja siitäkin on jo useampi vuosi. Jos tämä Gretan tarina lasketaan elämänkerraksi, niin kuin se on määritelty kirjaston kokoelmissa, olen saavuttanut hurjat kaksi kyseisen kirjallisuuslajin teosta!

Jätin tähän kirjaan miltei välittömästi varauksen, kun sain siitä tiedon kirjaston uutuusvahdin kautta. Kirja on tosiaankin julkaistu vasta viime vuoden puolella. Tarkoitukseni ei ole tässä blogitekstissä ottaa millään tavoin kantaa, tai yhtään enempää kuin on välttämätöntä, ilmastonmuutokseen tai muihinkaan asioihin, joihin kirjassa viitataan. Aikomuksenani on käsitellä ja tarkastella tätä kirjaa pelkkänä kirjana ja nostaa esiin, joitain ajatuksia, joita minulle tuli sitä lukiessani.

Kyseessä on siis nuorille suunnattu elämänkerrallinen tarina Greta Thunbergistä, joka nousi otsikoihin menneiden kahden vuoden aikana mm. ilmastolakkoilun ja YK:ssa pitämänsä puheensa vuoksi. On tärkeää huomauttaa, etten missään nimessä väheksy Gretan tekoja, varsinkin puheen pitäminen aiheesta kuin aiheesta YK:n ”isojen” ihmisten keskuudessa on mielestäni suuri saavutus. Hieman korostaisin myös sitä, että kirjassa Gretasta kerrotaan, miten hän jännittää puhumista tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kirjan sisällöstä voidaan olla montaa mieltä. Onko se kirjoitettu vailla minkäänlaista agendaa ja siten se olisi täysin todenmukainen kertomus asioista? Jotkut voivat pohtia, onko ilmastonmuutos edes todellinen tai millainen meidän kantamme siihen tulisi olla. Toiset voivat pohtia sitä, että miten 15-16-vuotias tyttö selvisi niin vähällä koulunkäynnin ajoittaisesta keskeyttämisestä ja miten hän ylipäänsä pääsi niin pitkälle kuin hän on edennyt tähän mennessä. Kaikki nämä kysymykset ovat mielestäni valideja eli oikeita ja myös oikeutettuja esittää. Parhaimmassa tapauksessa ne voivat toimia laukaisijana rakentavalle keskustelulle.

Minun täytyy myöntää, että hymähtelin muutamille riveille kirjassa. Osaksi tämä johtuu siitä, että kykenen itse muistamaan esimerkiksi vielä kuumemman kesän tai olen törmännyt asiaa tutkiessani toisenlaisiin näkemyksiin, jotka on annettu myös tutkijoiden kautta. On miltei tragikoomista huomata, miten ristiriidassa keskustelu ilmastonmuutoksen ympärillä on. Lisäksi kirjaa lukiessani minulle tuli vahvasti tunne, että kirjassa on jopa liioiteltu joitain asioita. Mene ja tiedä, onko asian laita todellisuudessa näin.

Itse näen muutaman erittäin posittiivisen asian tässä Greta Thunbergiä käsittelevässä kirjassa. Ensimmäinen on ehdottomasti se, miten hän on nostanut konkreettisella tavalla esiin sen, että nuoret ihmiset voivat yhtä lailla saada aikaan jotain suurta. Nuorten on mahdollista saada oma äänensä kuuluviin ja saada aikaan keskustelua. Tämä on erittäin positiivinen asia ja ihailtava näkökulma myös, sillä on totta, että tämän päivän nuoret ovat huomisen aikuisia.

Toiseksi, mieleeni jäi hyvin voimakkaasti se, miten Gretaa kuvattaessa kiinnitettiin huomiota siihen, miten hän kykenee keskittymään yksinomaan tähän yhteen asiaan. Luonnollisesti, hänen diagnoosillaan voi olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta siitä huolimatta mielestäni on hienoa nähdä, kun kuka tahansa kykenee paneutumaan työhönsä suurella innolla ja halukkuudella. Kirjassa tunnuttiin käsiteltävän tätä puolta asioista varsin todenmukaisesti vieläpä.

Kolmanneksi ja viimeiseksi, emme ehkä ole täysin valmiita luopumaan kaikista niistä asioista, jotka tuovat meille mukavuutta ja nautintoa (tiedän, etten minä ainakaan ole), mutta voimme aina tehdä oman pienen osamme edistääksemme luonnonsuojelua. Kirjan loppuun on koottu joitain mielestäni aika hyviä, joskin toisaalta itsestäänselviä, asioita, joita jokainen meistä voi tehdä. Kirjan loppuun on myös listattu vuosina, miten ihminen on edennyt mm. teollistumisessa ja innovaatioiden taipaleella. Joskin jokaisen kohdan loppuun on lisätty pieni huomautus siitä, millainen vaikutus kehityksellä on ollut ilmastoon.

Tommaso.sansone91/commons.wikimedia.org

No jaa, yritin käsitellä kirjaa kirjana pureutumatta lainkaan itse ongelmaan. Tiedä häntä onnistuinko kummassakaan. Huomaan näin jälkeenpäin ajatellen, että tästä teoksesta on vaikea kirjoittaa, koska toisekseen se herättää hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Pohtiessani kenelle voisin suositella tätä kirjaa, tulen siihen tulokseen, että tähänkin kysymkseen on haasteellista vastata. Kirja sisällöllisesti on sen luontoinen, että väärään aikaan luettuna, se voi saada aikaan juurikin sen, mitä Greta ilmeisesti toivookin. Paniikkiin menemistä ilmaston vuoksi, joka on mielestäni suoraan sanottuna väärä lähestymistapa asiaan. Paniikissa ollessaan on hyvin vaikea nähdä asioita kunnolla ja voi tulla tehtyä vääriä sekä katastrofaalisia päätöksiä ja valintoja, joilla on kauaskantoiset seuraukset. En myöskään kykene antamaan tälle teokselle varsinaista arvosanaa. Minun pitäisi jakaa arvosana kahteen osaan, sisällön ja Gretan tekojen sekä pyrkimysten välille. Tämä ei mielestäni ole välttämättä aivan oikein.

Haluan kuitenkin päättää blogikirjoitukseni sanomalla, että kirja on mielenkiintoinen lukukokemus. On asioita, joista meidän tulee olla huolissaan, mutta mille tasolle viemme tuon huolemme, on itsestämme kiinni.

Tekstiä korjattu 15.4.2020 klo 20:14. Lauseessa "Luonnollisesti, hänen sairaudellaan --" on muutettu "Luonnollisesti, hänen diagnoosillaan --"
Korjattu lauseessa "Toiseksi, mieleeni jäi hyvin voimakkaasti se, miten Gretaa kuvattaessa kiinnitettiin huomiota siihen, miten hän kykeni --" muutettu imperfekti preesensiin "kykenee".

Essi Ihonen – Ainoa taivas (2018)

Usein, kun luen kirjaa tai katson elokuvaa, pohdin ja saatan jopa ajatella ääneenkin tapahtumia, jotka tulevat seuraavaksi. Toisinaan tämä pohdinta keskittyy suoraan niihin asioihin, joita luen juuri sillä hetkellä. Oli asian laita miten tahansa, Ihosen Ainoa taivas on mielestäni yksi niitä harvoja teoksia, joissa tällaista tuhahtelua ja turhautumista esiintyi lähes joka luvussa. On jollain tapaa vaikea kuvitella ja nähdä todeksi se, mitä kirjassa kuvataan tapahtuvaksi, etenkin Ainoa kohtaan. Jos tarkoituksena on lukea teos, joka herättää ajatuksia ja auttaa pohdinnan aloittamisessa, on tämä juuri sopiva kirja siihen. Lisäksi, huomaan, että tästä teoksesta voisi kirjoittaa ja kertoa vaikka miten pitkästi tahansa. Yritän kuitenkin pitää asiani ytimekkäänä ja kitetytettynä.

Ainoa taivas keskittyy kuvaamaan elämää jonkin uskonnollisen yhteisön piirissä. Kirjassa kuvataan hyvinkin tarkkaan sitä, miten seurakunta ja perhe määrittävät ja määräävät monista yksilöä koskevista asioista. Voidaan jopa puhua tietyllä tapaa pakkoavioliitoista. Kirjassa Ainon isä on se, joka on istuttanut pelon siemenen lapsiinsa ja yrittänyt siten saada heidät kunnioittamaan vanhempiaan, Raamattua ja Jumalaa. Useasti kirjassa kuitenkin Aino pohtii sitä, miten hän ja hänen isänsä Jumala eroavat toisistaan. Ääneen Aino ei kuitenkaan ajatuksiaan lausu, sillä pahimmassa tapauksessa tämä voisi johtaa eristämiseen eikä Aino voi kuvitella mitään yhtä pahaa rangaistusta.

Tilanne alkaa kuitenkin muuttua kirjan edetessä ja vähän kerrassaan Aino alkaa ymmärtää, että elämä ei olekaan välttämättä niin helppoa kuin annetaan suunnitelmissa ymmärtää. Ainolla on kaksi sisarusta, molemmat vanhempia kuin hän. Vanhin veli on jo naimisissa, mutta perheensä pettymykseksi hän nai seurakunnan ulkopuolisen. Ainon sisar menee myös kirjan aikana naimisiin ja tätä avioliittoa kuvataan varsin monenlaisin sanankääntein.

Aino tuntee toisaalta suurta yksinäisyyttä, sillä hän kokee toisaalta olevansa yksin näiden omituisten ajatusten kanssa, jotka vetävät häntä kahteen suuntaan. Hän haluaa olla mieliksi vanhemmilleen, mutta tarkkailtuaan veljensä elämää ja myöhemmin sisarensa arkea, hän alkaa epäröidä tosissaan. On jopa sydäntä raastavaa lukea, miten Aino yrittää tasapainoilla omien nuoruuden myrskyisten tunteiden kanssa ja sen välillä, mitä hänen isänsä, Raamattu ja seurakunta määräävät. Kirjaa lukiessani suurin inhotuksen kohta liittyy siihen, miten Aino tehtyään jotain muiden mielestä sopimatonta, joutuu katumaan syntejään julkisesti seurakunnan edessä. Tämä on jo silkkaa nöyryytystä ja mielestäni vielä enemmän sellaista nuorelle, joka muutenkin tasapainoilee oikean ja väärän välillä.

Kykenen vielä muistamaan hyvin ne tuntemukset ja ajatukset, joita minulla oli kirjaa lukiessani. Minua häiritsi Ainon puolesta se, miten paljon häneltä oikeastaan oli pimitetty tietoa. Hän oppii seksuaalisuudesta, seksistä ja siitä, miten nämä liittyvät avioimieheen ja vaimoon vasta ollessaan seitsemäntoistavuotias. Hänellä on kova halu päästä jatkamaan opintojaan ja valmistua opettajaksi, mutta kuten hän kirjassa osuvasti itsekin pohtii ”miten hän, joka tietää asioista vain murto-osan eikä osaa auttaa muita riittävällä tavalla, voisi opettaa ja huolehtia hänelle vieraista lapsista”. Minua suorastaan ärsytti se, miten tottelevaiseksi Aino on kuvattu!

Kirjan loppua kohden alkaa tapahtua suuria muutoksia, salaisuuksia paljastuu ja Aino joutuu ensi kertaa elämässään tekemään omia päätöksiä. Hän väistämättä pohtii sitä, millä tavoin muut suhtautuvat hänen tekemiin valintoihin. Kuitenkin, kun se kuuluisa korsi katkaisee sen kamelin selän, on turha enää valittaa.

Monessa kohtaa alan epäillä tapahtuvatko kirjan tapahtumat tänä päivänä, kirjailija on osannut kuvata tilanteet ja miljööt siten, että voisi helposti kuvitella lukevansa 1900-luvulle sijoittuvaa tarinaa. Monet teemat ja asiat kuitenkin viestivät selkeästi, että liikutaan nykypäivässä, mikä lisää vain suuttumusta. Suurin närkästykseni liittyy luultavasti siihen, miten Ainolta on kielletty pääsy kaiken muun tiedon äärelle kuin pakolliseen kouluaineistoon ja Raamattuun.

Kirjan kohokohta tuntuu olevan se, kun Aino osallistuu omanikäistensä nuorten leirille. Siellä Aino saa tuntea yhteenkuuluvuutta ja kokea onnea. Hän onnistuu jopa luomaan yhden hyvän ystävyyssuhteen ja vaikka myöhemmin tämä suhde kärsii hieman Ainon valintojen vuoksi, on mielestäni hienoa nähdä, että loppujen lopuksi on tämä ystävä valmis tukemaan Ainoa. Jossain mielessä voidaan tätä leiriä pitää kirjan tapahtumien ’keikauttajana’, toisin sanoen, ilmiönä, joka muuttaa asioita. Leirillä Ainolla on mahdollisuus pohtia omaa elämäänsä ja pohtia, haluaako sen jatkuvan samaa rataa kuin siihenkin asti.

Asioiden syvyyttä ja merkitystä lisää mielestäni se, että kirjoittaja itse kuuluu tällaiseen, ymmärtääkseni varsin tiukkaankin, uskonnolliseen yhteisöön. Kirjassa ei nimetty tätä uskontoa tai kirkkoa millään tapaa, mikä on minusta hyvä ajatus, koska se toisaalta jättää tulkinnan varan lukijalle. Koska kirjoittaja on niin läheinen kertomiensa asioiden kanssa, on hän onnistunut luomaan uskottavan ympäristön, tapahtumat, mutta enennen kaikkea samaistuttavat, mielenkiintoiset sekä vakuttavat henkilöhahmot.

En halua nostaa mitään tiettyä teemaa ylitse muiden tästä teoksesta kirjoittaessani. Haluan sen sijaan huomauttaa, miten paljon tästä kirjasta on oikeastaan mahdollista oppia ja saada irti. Ei pelkästään käytännön asioita, vaan pikemminkin kirjassa kysytään kysymyksiä, joita itse kunkin voi olla sopivaa esittää aina silloin tällöin. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon ja olen melko varma, että tulen lukemaan sen vielä jossain vaiheessa uudestaan. Kirjassa käsitellään joitain melko vaikeita aiheita ja sen vuoksi suosittelen sitä yläasteikäisille ja sitä vanhemmille. Kirja taitaa olla luokiteltuna kirjastoissa osuvasti nuorten aikuisten osastolle, mutta mielestäni teoksessa esitetään asiat toisaalta siten, että nuorempienkin on hyvä kenties pureutua niihin.

☆☆☆☆☆

Jukka-Pekka Palviainen – Perjantai on hyvä päivä lähteä (2014)

Tämän kirjan lukeminen osoittautui tietyllä tapaa haasteelliseksi. Tällä ei ollut mitään tekemistä kirjan teeman, jäsentelyn, rakenteen tai muunkaan kirjaan itseensä liittyvän kanssa. Vastaisuuden varalle on hyvä laittaa itselle muistiin, ettei välttämättä kannata aloittaa kirjaa ennen matkalle lähtöä. Oli matka miten lyhyt tahansa, on aika todennäköistä, että on unohtanut ainakin osan siitä, mitä kirjassa on tapahtunut aiemmin. Onnekseni, Perjantai on hyvä päivä lähteä, on suhteellisen helppolukuinen ja se ei sisällöllisesti ole kovin vaativaa luettavaa. Siltikin, se herätti lukuisia ajatuksia ja pohdintoja.

Kirjassa on nähdäkseni useita eri teemoja sekä aiheita. Osa näistä on enemmän itsestään selviä, toiset vaativat ehkä hieman syvemmälle menemistä sekä analyyttistä otetta. Mene ja tiedä. Pääteemoina pidän ehdottomasti henkistä kasvua, pelkojen voittamista, vanhemman ja lapsen välistä suhdetta sekä uuden kohtaamista. Eräänlaisina sivuteemoina voidaan pitää mm. yksinäisyyttä, mutta toisaalta myös toiseen turvaamista ja luottamista. Suurin osa näistä kiteytyy päähenkilöihin, joita tässä kirjassa on kaksi, Lotta ja poika. Ne ilmenevät kuitenkin jonkin verran myös muissa hahmoissa. Edelleen, kirjan kokoon nähden, siinä on hyvin paljon asiaa, jotka pistävät miettimään.

Kirjan alkuasetelma on se, miten Lotta kuvittelee elämäänsä sitten, kun hän on vanhempi. Aikuisempi. Mutta ennen hänen unelmiensa toteuttamista, hänellä on tehtävä. Hän haluaa löytää ja tuoda isänsä takaisin elämäänsä. Lotan isä on todistanut oikeudessa ja on siksi joutunut jättämään perheensä taakse ja pakoilemaan. Lotta tietää tämän, mutta haluaa siitä huolimatta tavoittaa isänsä. Sattuman ja tapahtumien oikusta Lotta saa myös matkakumppanin, pojan, ja he päättävät lähteä etsimään Lotan isää eräänä perjantaina.

Mielestäni poika edustaa tässä tarinassa jollain tapaa pelkoa ja uuden jännittämistä, vaikka toisaalta tarinassa on selkeitä tilanteita, joihin poika suhtautuu rennommin ja helpommin kuin Lotta. Lotta pohtii moneen kertaan, miksi poika on lähtenyt mukaan. Häntä toisaalta selvästi kiinnostaa tietää enemmän matkatoveristaan, mutta isän löytämisen pakottava tarve sammuttaa kaikki muut ajatukset. Mielestäni on jopa jollain tapaa vaikeaa sanoa, kumpi henkilöistä on kiinnostavampi. Lotan aikomukset ja tarinankaari on selkeästi esillä, kun taas pojasta ei tiedetä juuri mitään. Ei edes tämän nimeä. Jossain vaiheessa Lotalle selviää, että poika on paossa jotain menneisyydestään, mutta selvyyttä tähänkään ei saada kuin vasta asioiden tasaannuttua. Toisaalta, pojan tarinan selvittyä, on tätä myös hieman helpompi ymmärtää.

Matkalla kaksikko kohtaa monenlaisia henkilöitä ja tässä kohden kirja menee mielestäni hieman todellisuuden rajan yli. Lotta ja poika kyllä epäröivät muutamassa tilanteessa, voiko vieraaseen luottaa, mutta suurimmassa osassa tilanteista, he päättävät ottaa riskin. Myönnettäköön, että osa näistä on sen luontoisia, että heitä ajaa pakottava tarve, mutta tästä huolimatta on kirjan viesti tässä asiassa mielestäni hieman epäselvä.

Olen törmännyt useisiin teoksiin, joissa ei anneta riittävästi taustatietoa tai avata henkilöiden motivaatioita tarpeeksi. Näen tämän oikeastaan ongelmalliseksi siinä, mielessä, että tällöin samaistuminen ei ole välttämättä ole mahdollista. Edelleen, lukukokemus voi kärsiä suuresti tämän vuoksi. Tässäkin kirjassa esiintyy tietyllä tapaa tällaista tietojen hidasta antamista tai tiedot on ujutettu kerronnan virtaan siten, että ne voivat mennä helposti ohi. En kuitenkaan jostain syystä kokenut tätä häiritseväksi. En osaa sanoa, mistä tämä johtuu. Juonellisesti Perjantai on hyvä päivä lähteä on aika simppeli. Tapahtumat etenevät myös aika lailla lineaarisesti eli edellisestä tapahtumasta siirrytään suoraan seuraavaan.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus, mutten usko, että olen lukemassa tätä uudestaan. Tai jos olen, niin tämä kirja saa luvan odottaa pidemmän aikaa ja kirjaston hyllyssä. Vaikka pidin ideasta ja kerrontakin on mielestäni sujuvaa, on kirja kokonaisuutena sen verran lyhyt ja jopa hieman tönkkö. Näin ollen en luultavasti olisi hankkimassa tätä omaan hyllyyni.

Näkisin vielä, että kirja soveltuu aika hyvin yläasteikäisille tai 5.-6.-luokkalaisille ehkä hienoisella varauksella.

☆☆☆

Kohti uutta vuotta 2020!

romana klee/Flickr.com

Tämän osion olisi pitänyt olla eräänlainen tilannekatsaus vuoteen 2019 ja siihen, miten aion jatkaa tämän blogin kanssa. Se nyt on vain hieman myöhässä, aikomuksenani oli kirjoittaa tämä vähän ennen vuoden vaihdetta tai uudenvuoden päivänä. Olisin päässyt helpommin tunnelmaan ja niin edelleen. Nyt on tyytyminen tähän.

Olen pitänyt siinä mielessä lupaukseni, että olen kirjoittanut joistain lukemistani kirjoista arviointeja tänne. Osa lukemistani kirjoista on sitten jäänyt toistaiseksi vaille kirjallista pohdintaa, mutta se ei alun perinkään ollut tarkoitukseni. Aion jatkaa tällä linjalla, sillä opiskelut teettävät toistaiseksi edelleen runsaasti työtä ja toisinaan saan tarpeekseni kirjoittaessani esseitä ja muita vastaavia. Lisäksi haluan pitää lukukipinää yllä ja itselleni paras keino tehdä näin on se, etten ota siitä liiaksi paineita. Toistaiseksi tämän blogin pitäminen on toiminut ja olen ollut hyvin tyytyväinen siitä, että koen saavani nyt myös enemmän irti lukemisistani.

Pohdin vielä tämän blogin aloitustekstissä elokuvista kirjoittamista. Tämä osuus on vähän lässähtänyt. Huomasin hyvin nopeasti, etten oikeastaan ole elokuvissa käyvää tyyppiä, osaltaan tähän vaikuttavat taloudelliset syyt, osa johtuu muista tekijöistä. En kuitenkaan ole kuopannut ajatusten ylöskirjaamista katsotuista elokuvista aivan vielä. Minulla on eräs ajatus tähän liittyen mielessäni, mutten kirjoita siitä nyt sen enempää. Toisekseen, uskoisin, että tämä vaatii kuitenkin toisen blogin perustamista.

Sitten hienoinen katsaus tulevaan vuoteen. Kuten totesin edellä, olen ollut tyytyväinen tähän astiseen. Aion jatkaa satunnaisten kirjojen lukemista ja kirjoitan niistä mielipiteitäni sekä muita ajatuksia edelleen tänne. Haluan kuitenkin edelleen kehittää joitain puolia tässä asiassa. 1) Lukea silloin tällöin, ja hiukan enemmän, aikuisten kirjallisuutta ja 2) tutustua ja lukea mahdollisuuksien mukaan myös enemmän uutuuksia. Haasteena tässä jälkimmäisessä tavoitteessani on, että lukutilanteeni on lähestulkoon aina sellainen, että minulla on (teoriassa) useita kirjoja samanaikaisesti luettavana. Ns. TBR-listani on myös jokseenkin pitkä tällä hetkellä. Voi siis olla, että uutuuksille ei jää kovin paljoa aikaa, saa nyt nähdä.

Hyvillä mielin kohti alkanutta vuotta ja uutta vuosikymmentä. Lukeminen jatkukoon samaan malliin ja siitä pitää voida nauttia. Toivotan teille kaikille hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta 2020!

 

Geralt/Pixabay.com