Nina LaCour - Välimatkoja (2018)

Kiinnostus, pitkästyminen, kiinnostuksen uudelleen herääminen, tunteiden puhuttelua ja hengähdys, kun kirja päättyy. Hyvin pitkälle tuntui siltä, että tämänkertainen lukemiseni seurasi edellä kuvaamaani kaavaa. Osittain uskon tämän johtuneen siitä, että minun oli perehdyttävä tähän kirjaan koulua varten, jotta saisin erään tehtävän tehtyä loppuun. Tehtävän, jota olen pitkittänyt ja tehnyt tarpeettoman hitaasti, mutta jossa etenen kuitenkin. Joka tapauksessa, tämän pitäisi olla jonkinlainen arviointi kirjasta kokonaisuutena. Kirjan tapahtumia kerrotaan siten, että osa luvuista käsittelee nykyhetkeä ja osa käsittelee uskoakseni edellistä vuotta. Kerronnassa on kuitenkin helppo pysyä mukana, sillä luvuissa on erikseen määritelty, mitä ajankohtaa käsitellään.

Tarina keskittyy Marinin ja, jossain määrin, hänen vaarinsa ympärille, jonka luona tämä asuu. Marin on asunut vaarinsa kanssa jo pienestä pitäen, johtuen menetyksestä, jonka hän on kokenut hyvin nuorena. Menetys tosin kosketti myös hänen vaariaan ja kirjassa viitataan siihen, että heidän asuinyhteisönsä suree myös tätä menetystä. Menetyksen haavojen ollessa vielä osittain selvästi näkyvissä, Marin kokee toisenlaisen tuskaa aiheuttavan tapahtumien ketjun, joka pakottaa hänet tekemään radikaaleja päätöksiä. Hän päättää paeta ja pyrkiä aloittamaan alusta toisessa osavaltiossa, jossa on myös yliopisto, jossa hänen on tarkoitus aloittaa opiskelut.

Tämän pakenemisen vuoksi, Marin jättää taakseen koko joukon ihmisiä, jotka todella välittävät hänestä. Hän yrittää torjua muistikuvat heistä, mutta etenkin hänen rakkaan ystävänsä Mabelin kasvot puskevat jatkuvasti häen muistinsa pintaan. Tilanne muuttuu vaikeaksi, kun Marin jää yksin opiskelija-asuntolaan jouluksi, jolloin hän saa hetkellisesti kokea täydellistä yksinäisyyttä. Riippuen näkökulmasta, tilannetta pahentaa tai parantaa se, että vanha ystävä, Mabel, on tulossa muutamaksi päiväksi käymään. Kykenevätkö Marin ja Mabel kuromaan menneisyyden aiheuttaman kuilun umpeen ja löytämään jotain, mikä tarjoaa tarttumapintaa heille molemmille noiden muutaman päivän aikana?

Henkilöhahmot ovat mielestäni hyvin rakennettuja. Muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta, hahmojen taustatarinat on mielestäni mietitty hyvin alusta loppuun. Nämä vähemmän valmiit hahmot voisi mieltää siten, että ne tarjoavat oman pienen osansa kerrontaan, mutteivät loppujen lopuksi ole välttämättä aivan oleellisia lopullisen tarinan osalta.

Miljöö on myös kuvattu erittäin uskottavasti ja näkee selvästi, että kirjailija on nähnyt vaivaa sen pohtimisessa, mikä on tarpeellista ja minkä voi kenties jättää pois. Tästä kirjasta jää mielestäni aika hyvä käsitys siitä, millaisissa ympäristöissä Marin asuu sekä ennen pakoaan että sen jälkeenkin. Tämä on kenties tehty jopa niin hyvin, että ympäristö on mahdollista nähdä ilman, että on minkäänlaista tuntemusta siitä, missä ympyröissä liikutaan.

Kirjassa on hyvin erikoinen tunnelma nähden siihen millaisia teemoja siinä käsitellään. Kirjailija on mielestäni osuvasti ja osaavasti kyennyt rakentamaan kokonaisuuden, joka viestii samanaikaisesti Marinin suruista ja peloista, mutta samaan aikaan kirjan todellinen ns. pohjavire on mielestäni toivo ja toiveikkuus. Näin jälkeenpäin ajateltuna kykenen myös havaitsemaan, että aina kun Marinille sattui jotain ikävää tai hän kokee olonsa erittäin yksinäiseksi tai pieneksi, hänelle tulee eteen jotain, jonka on tarkoitus piristää häntä. Tästä voi mielestäni oppia myös oikeaan elämään sen, että ympärillämme on positiivisia asioita, jos vain jaksamme etsiä niitä.

4 tähteä