Salla Simukka - Jäljellä (2012)

Tässä kirjassa, Jäljellä, Simukka rikkoo mielestäni todellisuuden rajoja asettamalla tarinan henkilöt tilanteeseen ja tilaan, joka ei olekaan niin kovin helposti määriteltävissä enää. Toki, kirjassa tapahtumat sijoittuvat aluksi Tampereelle ja myöhemmin Helsinkiin, mutta kyseessä ovat hyvin erilaiset kaupungit kuin mitä meillä on todellisuudessa. Kaikki tämä johtuu siitä, minkä ympärille tämä teos kiertyy.

Tarinaa seurataan ensi alkuun 15-vuotiaan Emmin näkökulmasta. Emmin ongelma tai haaste, jonka hän on kohdannut, on se, ettei hänellä ole juurikaan ystäviä. Koulussa hänellä on yksi tuttavuus, Veera, mutta he ovat kavereita oikeastaan vain, koska ketään muuta ei ollut tarjolla. Emmin toinen haaste liittyy siihen, miten hän mieltää muiden näkevän itsensä, mutta myös siihen, miten hän itse näkee itsensä. Emmi on saanut koulussa otsaansa Potentiaalin leiman, jota hän ajattelee kantavansa myös koulun ulkopuolella. Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että Emmi ei ole löytänyt vielä omaa vahvuusaluettaan eikä siten koe oikein kuuluvansa mihinkään. Mielestäni tämä on kirjan yksi pääteemoista, itsensä löytäminen ja joukkoon kuuluminen ovat asioita, jotka puhuttavat nuoria suuresti.

Muitakin teemoja sivutaan kirjassa ja tästä on kiitos tarinan sivuhahmoille. Näitä muita teemoja ovat mm. itsemurha, kuolema, oman paikan löytäminen yhteisössä ja miten reagoida kyseisen yhteisön sääntöihin, ihastuminen hyvin monella tapaa ja jollain tapaa erkaantuminen. Mikään kirjassa oleva hahmo ei oikeastaan ole mielestäni turha, mutta jollain tapaa hahmot ovat kuitenkin hieman kaksiulotteisia. Osan hahmojen motivaatioista ei myöskään saa täydellistä selkoa, osa paljastaa jo liikaakin syitä teoilleen.

Emmi on niin turhautunut tilanteeseensa, että päättää karata, jotta hänestä tulisi sentään se tyttö, joka katosi. Karkumatkan ensimmäine osio sujuu suhteellisen kivuttomasti ja Emmi saa myös aikaa pohtia omaa olemistaan. Kuitenkin, kun Emmi palaa karkumatkaltaan seuraavana aamuna kotiin, hän havaitsee pian, että kaikki muut ihmiset ovat kadonneet jonnekin.

Tähän asti olen vielä juonessa mukana, mutta sitten, kun muita nuoria alkaa ilmaantua tarinaan mukaan, oloni muuttuu jopa ärtyneeksi. Toki, ymmärrän sen, että tarinaa voi olla vaikea viedä eteenpäin, jos kirjassa on vain ja ainoastaan yksi hahmo. Toisaalta, hieman häiritsevää on se, että kirjassa nousee esiin ainoastaan teorioita siitä, mitä on tapahtunut. Alkuun Emmi on yksin näiden teorioidensa kanssa, mutta kun mukaan tulee ensin kaksi muuta nuorta ja myöhemmin hieman lisää, oli minulla itselläni myös vaikeuksia pysyä perässä siinä, mikä on todellista ja mikä ei tässä kirjassa.

Teos on hyvin voimakkaasti dystopiapainotteinen, mutta siinä on myös jonkin verran sci-fi-elementtejä mukana, ehkä enimmäkseen teorioiden kohdalla. Dystopisen siitä tekee se, että kyseessä on selvästi jokin maailmankuva tai -tilanne jonkin, katastrofin tai muun vastaavan, jälkeen. Kirjassa on voimakkaasti havaittavissa elementtejä muista vastaavanlaisista teoksista. Toisaalta huomaa, että Simukka on pyrkinyt luomaan jotain aivan uutta dystopisella pelikentällä.

Kirjassa on mielestäni teemojen osalta jokseenkin ristiriitainen tunnelma. Toisaalta, Simukka haluaa selvästi painottaa sitä, miten nuoret kohtaavat yksinäisyyttä ja jollain tapaa samaan hengenvetoon sitä, miten he voivat selvitä siitä. Näiden näkökulmien tarkastelu samassa kirjassa ja vieläpä siten, että ne menevät ikään kuin lomittain, ei ole mielestäni lainkaan huono juttu. Jäi vähän vain vaivaamaan se, miten lyhyeksi tiettyjen teemojen ja aiheiden käsittely jäi.

Ristiriitaisuutta lisää se, miten aivan yhtäkkiä ja lainkaan parempaa selitystä saamatta, ilmaantuu uusia henkilöhahmoja tarinaan mukaan. Tästä syystä mieleeni tulee James Dashnerin teos Labyrintti. Toisaalta, ehkä vastaus tähän dilemmaan ilmenee toisessa osassa?

Vastaavalla tavalla kuin eräänlaisena pääteemana on yksinäisyys ja siitä selviäminen, on mielestäni toisessa päässä ja kenties jopa enemmän vallalla ajatus ja tematiikka toivon ympärillä. Usein teoksessa pysähdytään miettimään sitä mahdollisuutta, miten kuluva päivä voi olla viimeinen tai miten henkilöt selviävät ajautumatta täydelliseen hulluuteen. Vaikkei sitä kovin moneen kertaan sanota kirjassa ääneen, on toivo mielestäni se kantava voima.

Kirjan kansikuva on mielestäni ennen tarinaan tarkempaa tutustumista hyvin hämäävä. Se viittaa mielestäni moneen asiaan, mutta ensisijassa kenties hukkumiseen. Näin ei kuitenkaan ole ja vastaus piilee siinä, miten Emmi rakastaa perinteisiä satuja. Saduilla on myös syvempi merkitys kirjan juonen ja mysteerien ratkomisessa kuin voisi päälle päin huomata.

Kirjan lähestyessä loppua käy karvaasti ilmi, että joistain asioista ei lukijana tule saamaan selkoa vain tästä kirjasta. En sanoisi, että tarina päättyy ”clifhangeriin”, mutta huomaa, että kirjailijalla on ollut mielessä toinen osa Jäljellä-kirjaa kirjoittaessaan. Palaan ehkä tämän teeman pariin toisen osan luettuani. Olen aiemmin lukenut Salla Simukalta muutaman muun teoksen, mutta ne ovat kiinnittyneet enemmän todelliseen maailmaan ja niissä on ollut enemmän arkielämän haasteita nuorten parissa.

Antamani numeerinen arvostelu johtuu siitä, ettei teos puhutellut minua kovin suuresti, mutta pidin sitä silti mielenkiintoisena. Pidin myös siitä, miten Jäljellä pyrki erottumaan muusta dystopia- ja selviytymiskirjallisuudesta. Useassa kohtaa mielessäni kävi jo ajatus siitä, että tämä tapahtuma on nähty siinä ja siinä kirjassa, mutta käännettyäni sivua, yllätyin useimmiten positiivisesti. En aio myöskään todennäköisesti lukea tätä kirjaa aivan heti uudestaan, mutten myöskään inhonnut sitä täysin. Mahdollisena ongelmana on tietysti se, että odotukset ovat nyt hieman niin ja näin toista osaa kohtaan. Toivotaan, että saan yllättyä iloisesti. 

☆☆☆